Talvielämä oli kaikkiaan niin hiljaista, niin yksitoikkoista. Ainoa tapaus oli uudenvuoden aikaan. Silloin tuli kaupunkiin muutamia kauppamatkustajia, jotka haisivat sikareille ja pomadalle. He toivat vanhoja sukkeluuksia ja uusia kaulahuivia — siinä kaikki. Joskus sattui hän saamaan käsiinsä uuden kirjan, ja siitä saattoi outoja kuvia ilmestyä hänen näköpiiriinsä. Mutta ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi saattanut puhella siitä, mitä hän oli lukenut, ja pian oli hän unohtanut, mitä hän vain puolittain oli käsittänyt.
Keväillä etenkin halu elämään jotain uutta hänet valtasi. Lauhkea ilma, sininen vesi, raitis maan, puhkeavan lehden ja heinän tuoksu, monet valkeat purjeet ja savuavat höyrylaivat täyttivät hänet toivovalla levottomuudella — nyt, tuntui hänestä, täytyy jotain tapahtua; jos ei muuta, niin kuinhan edes sai nähdä uusia kasvoja ja kuulla uusia ääniä. Hän saattoi, istuessaan sisässä ja torkkuessaan rouva Tvetin lukiessa tai Fonnin ja isän keskustellessa, tavata itsensä toivomasta, että saisi kuulla jonkun purskahtavan oikein kaikuvaan, nuorekkaaseen, vallattomaan nauruun. Hän oikein pelästyi niitä ajatuksia, jotka hänessä saattoivat herätä ja hän rankaisi itseään katumuksen teolla, mutta ei siitä ollut mitään apua.
Kuin hän oli hetkisen aikaa kuljeksinut puutarhassa ja haistellut puiden keltaisia ja ruskeita nuppuja ja esille pilkistäviä lehtiä, tuli koko seurue portaille. Strand oli sytyttänyt piipun, Fonn sikarin.
Strand, joka oli kasvientutkija — hän oli muuten vaikka mitä — lausui muutamia huomioita eri puulajien lehdenpuhkeamisajasta ja tuli sen kautta ajatelleeksi Madagaskarin kasvillisuussuhteita. »Madagaskarissa», hän alkoi äänellä, joka ennusti noin kahden tunnin esitelmää, kuin Björnholt samassa tuli näkyviin puutarhan portilla. Hän tuli niinkuin tavallisesti kuuden peninkulman vauhdilla tunnissa, kiskasi puutarhan portin auki, löi kepillään puita ja pensaita ja tallusteli multaisilla saappaillaan neiti Vikin puhtaaksi pestyjä portaita ylös.
»Hyvää iltaa, hyvää iltaa!» hän tervehti ja nosti keppinsä hatun reunaan. Kääntyen Strandiin hän jatkoi: »Jo valjaissa? Minä kuulin, te olitte Afrikassa. Minä pyydän, että te ette ainoastaan pitäisi huolta mustista pakanoista, vaan myöskin punaisista.»
Strand hymyili. Hän piti, niinkuin hän sitä nimitti, »hengellisestä leikkipuheesta.» Hän lupasi tehdä työtä »punaisen rodun» käännyttämiseksi ja kysyi Björnholtilta, oliko hänellä jotain »yksilöä», joka tarvitsisi erityistä »hoitoa».
»Niin, juuri sitä minä aioin kertoa. Minä olen tavannut tohtori
Holtia.»
Fonn muuttui kahdeksi teräväksi, kuuntelevaksi korvaksi; Kornelia lähestyi portaita.
»Jo Gil kertoi,» Björnholt jatkoi, »että se nuori mies höyrylaivalla oli osoittanut suosivansa järkeviä mielipiteitä. Mutta Gil, niinkuin te tiedätte, ei ole mikään erikoisen terävä mies. Nyt olen minä tavannut häntä itseään. Hän pilkkasi kaikkea ja näyttää kauhean veltolta. Hän luultavasti on elänyt hurjaa elämää. Muuan, joka oli ollut yht'aikaa kuin hänkin Aage Stormin luona, kertoi myöskin, että hän aivan hirmuisesti oli ahdistellut syvämielistä alkuajan ihailijaa. Kaikki raudat siis tuleen, herra Strand!»
»Luottakaa meihin,» Strand sanoi. »Valtion ja kirkon täytyy olla yhtä.»