»Hm» — Fonn arveli —, »minä en siihen voi täydellisesti yhtyä.»
»Mutta, rakas virkaveli,» toinen alkoi, ja kohta olivat molemmat hengelliset herrat kiintyneet syvämieliseen keskusteluun valtion suhteesta kirkkoon. Björnholt meni muitta mutkitta tiehensä — hänen piti vielä poiketa pariin kymmeneen paikkaan kertomaan Holtista ja kokoamaan uutisia. Myös Kornelia lähti puutarhasta; Vik, hänen sisarensa, Vildhagen ja rouva Tvet kuuntelivat sitä vastoin hartaasti Strandin esitystä »pyhästä valtiokirkosta» ja »pyhästä virasta».
Kornelia seurasi polkua, joka vei merenpuoleisille kukkuloille. Aurinko meni juuri mailleen. Alin punottava pilvivyöhyke muodosti tornia, harjoja ja kattoja. Värien hehku kävi yhä voimakkaammaksi. Veripunainen ja violetti, kullankeltainen ja kuparinruskea vaihtelivat. Pilviröykkiöt joutuivat liikkeeseen. Tornit, harjat ja katot horjuivat, sulivat yhteen ja muodostivat hetken ajaksi kaksi ääretöntä tulikielekettä, joista huokui hehkua ylempänäkin oleviin pilviin, mutta ensi hetkenä ne jo vaipuivat alas, paloivat suunnattomaan tulikuiluun, josta alituisesti syttyi uusia pilviä palamaan ikäänkuin tulikekäleitten sytyttäminä. Näytti siltä, kuin olisi verta tippunut pilvien reunoista. Viimein muodostivat värit äärettömän viuhkan, joka levisi salaman nopeudella yli taivaan. Vähitellen kaikki taas vaaleni. Pilvet purjehtivat surumielisinä itäänpäin kuin suuret villaröykkiöt.
Kornelia oli tätä nähdessään aina ennen ajatellut samaa: hänen mieleensä oli juohtunut Jehovan kuva sädekehyksessä, joka oli heidän asuinhuoneessaan. Tänään oli toisin. Hänestä näytti siltä, kuin nämä liekit olisivat kohonneet kaukaisista, suurista yhteiskunnista, joissa kai aina oli kapinoita, murhaa, tulipaloa, ja hän ajatteli Knut Holtia, jonka koti oikeastaan olikin siellä ulkona. Miten paljon pahaa hän oli siitä miehestä kuullut! Nyt oli Björnholt kertonut, että hän oli myöskin viettänyt hurjaa elämää — —.
»Miten rumaa täällä on,» sanottiin hänen takanaan.
Hän säpsähti ja painalti rintaansa; hän oli ollut vähällä huudahtaa, kuin hän huomasi, että se mies, jota hän juuri oli ajatellut, seisoi hänen takanaan.
»Suokaa anteeksi, minä taisin säikyttää teitä,» hän sanoi hymyillen.
Kornelia liikutti huuliaan, mutta vastausta ei kuulunut.
Vähitellen hän toipui ja ajatteli vasta sitten, mitä Knut oli sanonut. Rumaa! Hän katsoi hämmästyneenä häneen. Täälläkö rumaa? Kaikkihan kerrassaan olivat yhtä mieltä vastakohdasta. Hän rohkasi itseään huomauttamaan häntä siitä.
»Niin, minä kyllä tiedän sen — mutta eihän sen senvuoksi tarvitse olla totta. Täällä on rumaa; sillä täällä on hedelmätöntä, aivan kauhean karua. Suvaitkaa katsoa nyt eteenne, kuin juhlavalaistus on poikessa. Oletteko koskaan nähneet mitään niin surumielistä, kuin tämä kivenharmaa taivas ja tämä erämaanautio meri! Ja sitten kaikki tämä ylenpalttisuus paljasta vuorta! Siihen saattaa tottua, niinkuin aikaa myöten saattaa taipua tähän sillin ja kalanrasvan ja merihauran ja tervan hajuun. Mutta ihailla tätä kotoista köyhyyttä —!»