Kornelia tunsi mielensä kiihtyvän, mutta oli samalla epävarma, ja oli senvuoksi vaiti. Äkkiä hän muisti, mikä mies hän oli, ja alkoi peljätä sitä, että hän seisoi ja kuunteli hänen puhettaan. Hän alkoi sentähden hiljalleen astua kotiinpäin. Knut seurasi ja jatkoi puhettaan kotimaisista oloista. Kornelia käsitti häntä vain puoliksi, ja se, minkä hän käsitti, oli hänestä uhkarohkeata eikä laisinkaan oikein. Yhden ainoan kerran hän uskalsi sanoa pari sanaa. Hän kysyi, oliko suurissa yhteiskunnissa niin paljoa parempi, — hän ajatteli kapinoita, murhia ja murhapolttoja, joista Björnholt puhui. Knut hämmästytti häntä vastaamalla: »Parempi — ei suinkaan.» Sitten hän kuitenkin sanoi: »Yhdessä suhteessa on siellä ehkä kuitenkin parempi. Ihmisen elämä ei siellä niin helposti muutu hiljaisiksi hautajaisiksi kaikelle rohkealle, todelle ja suurelle, mitä hän on ajatellut ja tuntenut.»
Kornelia oli iloinen, kuin he tulivat pienelle puutarhan portille. Knut tervehti ja jatkoi matkaansa, Kornelia kiiruhti puutarhan läpi ja rauhottui vasta täydelleen, kuin hän oli sisässä.
Vieraat olivat poissa; isä ja täti istuivat yksin huoneessa.
»Sinä menit?» Vik sanoi, kuin tytär tuli sisään. »Sinä kadotit paljon.
Se oli hyvin opettavainen keskustelu.»
»Se on varmaa, se», täti yhtyi. »Herra Jumala, miten se Strand ylösrakentaa!»
Kornelia tuskin kuuli, mitä he sanoivat. Hän vain ajatteli, mitä hänelle oli tapahtunut. Koko illan hän istui ja sitä mietti, kuin vaarallista salaisuutta, ja kuin hän meni maata, virui hän kauvan valveilla. Hän oli todellakin puhellut, astunut rinnakkain Knut Holtin kanssa, jonka nimeä hän ei koskaan ollut kuullut mainittavan kauhistumatta. Knut oli katsellut häntä ja, kummallista kyllä, ei ollenkaan niinkuin hän oli odottanut, ei ollenkaan röyhkeästi ja häjysti, vaan vaatimattomasti ja lempeästi. Hän oli itsekseen tarkastellut häntä. Hän oli esimerkiksi heti huomannut, että Knut oli uudenaikaisessa puvussa, olematta kuitenkaan vaatteukseltaan niiden kauppamatkustavaisten kaltainen, joita kävi heidän kotonaan. Hän oli huomannut, että hänellä oli suurenlaiset kädet, että hän puristi ne nyrkkiin, kuin hän puhui jostain, joka ei häntä miellyttänyt, että hänen äänensä kävi jyrkäksi ja hänen isänsä äänen kaltaiseksi, kuin hän pilkkasi, mutta oli lempeä ja sointuva, kuin hän innostui ja lämpeni, ja paljon, paljon muuta — —
Hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hyvä Jumala, mitä hän teki! Siinä hän virui ja ajatteli vierasta miestä, jota hänen ei ensinkään olisi pitänyt huomata eikä kuunnella. Hän alkoi rukoilla iltarukoustaan hyvin innokkaasti. Hän rukoili useita muitakin rukouksia — hän tunsi tarvitsevansa puhdistua tämän yhtymisen jälkeen.
V.
Knut oli muuttunut. Viime kerran kotona ollessaan oli hän aina jotain puuhannut, puhellut, laulanut, purjehtinut, kalastellut, veistellyt, saanut muutamia uskollisia ystäviä ja koko joukon leppymättömiä vihamiehiä; nyt hän virui päivät pitkät sohvallaan, poltti sikaria ja tuijotti tyhjään. Ei hän tosin ketään loukannut, mutta ei hän myöskään huolinut entisistä ystävistään — paitse Pietarista —, ja kaikkeen, mitä tämä tai isä ehdottelivat, oli hänellä vain yksi ainoa vastaus: »En minä huoli.»
Holt oli huolissaan. Jos hän vaan olisi uskaltanut sanoa pojalleen: »Knut, sano minulle, mikä sinua vaivaa. Minä en vaadi mitään muuta; minä en sinua häiritse, mutta salli minun vain tietää se.» Mutta siinäpä se pulma oli; heidän suhteensa oli niin kummallisen vieras —.