Holt ajatteli niinä aikoina alituisesti, miten se oli semmoiseksi muodostunut, mikä siihen oli syynä ja kenen syy oli. Mutta ei hän sitä saanut selville.

Kuin Holtin vaimo kuoli, oli hän ollut suuressa pulassa pikku herran tähden, joka vielä makasi kätkyessä. Hän ei olisi tahtonut uskoa häntä vieraalle, mutta itse ei hän ollenkaan tuntenut lastenkasvatuksen salaisuuksia. Hän teki rohkean päätöksen: hän päätti oppia. Hän kääntyi kokeneen naapurivaimon puoleen, joka auttoi häntä yli ensimmäisten viikkojen vaikeuksien. Häneltä hän oppi taidon, ja niin pian kuin hän oli perehtynyt kaikkiin temppuihin, toimitti hän itse kaikki: hän valvoi lapsen kanssa yöllä, hän puki sen päälle ja pesi sen, syötti sitä ja leikki sen kanssa joka joutohetkellä. Hän oli sanomattoman kärsivällinen ja hellä hoidellessaan pikku olentoa. Eikä hän kuitenkaan yleensä lapsista pitänyt; lapset olivat päinvastoin olleet hänestä jotain käsittämätöntä ja ikävää.

Kuin lapsi kasvoi, tuli uusia vaikeuksia. Niinkauvan kuin Holt saattoi yksistään miimillisillä keinoilla tulla toimeen pienokaisen kanssa, kävi kaikki jotensakin hyvin. Mutta kuin lapsesta tuli puhuva olento, kuin se tahtoi saada tiedonhalunsa tyydytetyksi, kuin se vaihoksen vuoksi tahtoi, että sen kanssa puheltiin hauskalla, leikkisällä tavalla, ja vieläpä vaati omille päähänpistoksilleen ja sukkeluuksilleen huomiota, silloin Holt joutui suureen pulaan. Hänen oli mahdotonta muuttaa käsitys- ja puhetapaansa lapsen mukaiseksi, niinkuin pikku itsevaltias vaati. Hän teki todellakin parhaansa. Hän osti kirjoja, erittäin perinpohjaisia saksalaisia teoksia ja käytännöllisiä neuvoja englantilaista alkujuurta ja virui monta yötä valveilla oppiakseen salaisuuden. Hän kävi useissa perheissä, joissa oli pikkulapsia, ja kuunteli hartaasti äitien ja lastenlikkain keskusteluja pienokaisten kanssa; mutta turhaan. Kuin hän koetti sitä itse panna käytäntöön, ei siitä tullut mitään. Hän puhui pienokaiselle, joka kieriskeli lattialla, ikäänkuin professori kuulijakunnalleen, ja loppupäätös oli aina sama: molemmat tuskastuivat yhtä suuresti toistensa huonoon käsityskykyyn. Pienokainen osoitti mielentilaansa jaloillaan, ja Holt huusi: »Mutta etkö sinä ymmärrä!» Ja sitten hän selitteli niin, että hiki otsasta tippui, mutta lopulta hänen kuitenkin vaikka hyvin vastenmielisesti täytyi turvata lapsenpiian apuun.

Hän tahtoi itse olla poikansa opettaja. Pojan piti oppia aakkoset uuden ja paljoa järjellisemmän metoodin mukaan, kuin vanha oli. Koko opetustapa oli niin perinpohjin mietittyä, niin selvää, niin loogillista — lukemisen taidon salaisuuden piti Holtin mielestä tätä metoodia käyttämällä selvitä pojalle muutamassa tunnissa. Mutta siinäkin Holt pettyi toiveessaan. He eivät laisinkaan päässeet yksimielisyyteen. Pienokainen väitti ankarasti vastaan, hän ei voinut hyväksyä, että b—a oli ba; hänen mielestä se yhtä hyvin saattoi olla mitä tahansa muuta.

Holt meni pientenlasten kouluun kuulemaan, miten siellä meneteltiin. Suureksi mielihyväkseen hän huomasi, että siellä opetettiin juuri hänen metoodinsa mukaan. Mutta tulokset olivat silmäänpistävästi erilaisia. Ei kellään näistä lapsista ollut mitään sitä mielipidettä vastaan, että b—a oli ba — heidän mielestä asian laita oli aivan oikea.

»Kummallisen itsepäinen lapsi,» murahteli Holt kotiin mennessään.
»Perinnöllisiä taipumuksia!»

Hän hankki opettajan sillä seurauksella, että Knut kohta suostui yleiseen käsitykseen siitä, mikä tulos oli b ja a kirjainten yhtymisestä.

Sen jälkeen uskoi Holt pojan opetuksen muille, mutta hän seurusteli kuitenkin yhtä paljon hänen kanssaan. Hän keskusteli pitkät ajat hänen kanssaan tutkiakseen hänen edistymistään. Hän piti myös huolta kasvatuksesta, mutta omituisella tavalla. Hän ei häntä nuhdellut, eikä torunut eikä kurittanut, hän teki hänestä pilkkaa. Hän antoi hänen tuntea, kuinka järjetöntä, kuinka naurettavaa hänen menettelynsä oli ollut. Knutiin ei koskaan jäänyt sattumatta isän ivallinen ruoska, silloin kuin hän oli käyttäytynyt lapsellisesti tai sopimattomasti, ja hän pelkäsi pientä ruoskan läimäystä ilmassa enemmän kuin mitään muuta. Tämä kasvatustapa vei tuloksiin, joita Holt ei ollenkaan ollut odottanut: poika pelkäsi isäänsä. Ei se auttanut, että Holt kohteli häntä niinkuin aikaihmistä ja myönsi hänelle kaikki aikaihmisen oikeudet: Knut piti itsekseen ajatuksensa ja tunteensa mieluummin, kuin hän ne paljasti isän pilkalle.

»Äidin hiljainen luonne,» Holt ajatteli eikä käsittänyt, kuinka hän voisi voittaa poikansa luottamuksen. Se häntä vaivasi suuresti, mutta ei tiennyt, kuinka hän saisi sen muutetuksi, ja tottui siihen vähitellen.

Holtista alkoi tuntua, että hänen pojalleen olisi hyvä päästä sivistyneeseen kotiin. Hän lähetti hänet maalle erään papin luo. Hänen oli sanomattoman vaikea olla pojasta erillään. Ensi aikoina hän kulki levottomana koko päivän ja istui illalla tuntikausia pojan huoneessa. Joka seitsemäntenä päivänä hän kävi poikaa tervehtimässä. Tämä näytti yhä enemmän vieraantuvan hänestä. Etenkin senjälkeen, kuin hänessä oli herännyt uskonnollisia arveluja, arasti hän isää. Isä tahtoi saada hänet taas kotiin, mutta ei uskaltanut ottaa sitä edesvastausta päälleen. Silloin hän päätti muuttaa kaupunkiin, ja Knut pantiin latinakouluun. Holt sai nyt pitää häntä luonaan, mutta heidän suhteensa ei siitä parantunut; Knutilta itseltään ei isä koskaan saanut kuulla, mitä hän koulussa koki; hän sai aina muilta tiedustella pojastaan, etenkin Pietari Strömiltä, joka oli yksi Knutin harvoja ystäviä. Sitten, kuin Knut kasvoi, olivat he tavallaan kuin toveria; he puhelivat siitä, mitä olivat lukeneet, laskivat leikkiä ja nauroivat toisilleen; mutta muuten he kumpikin elivät omaa elämäänsä. Niinpä nytkin: Knut oli vaiti eikä isä uskaltanut kysyä. — — —