Kesä oli tullut; viikko toisensa perästä oli sateista ja kylmää. Kerran, kolakkaa ilmaa vielä kestäessä, kuljeskeli Knut aamulla aikasin kaupungin syrjäkatuja, ollen matkalla Pietari Strömin luo. Kulkiessaan talon sivu, joka oli kadun vähäpätöisimpiä, syöksyi sieltä ulos mies paljain päin ja huusi: »se kuolee, se kuolee — lapsi kuolee, Jumala minua auttakoon!»
Hän töytäsi Knutia kohti. Se oli Kurt Stubb.
»Mikä on hätänä?» Knut kysyi.
Toinen tarttui häntä käteen. »Jumalan kiitos! Sehän on Knut Holt. Herran nimessä juoskaa — lapsi tuolla, nähkääs — se on toden totta aivan musta — — minä olin kipparin luona, joka asuu alakerrassa — kuin se huusi — ja — kuulkaa, herra kulta, hakekaa — — ei, tehän olette itse tohtori! Herra teitä siunatkoon, käykää sisään — minä haen nais-apua! Äiti raukka on yksin ja aivan suunniltaan. Joutukaa! se on ylhäällä ullakossa.»
Ja sitten riensi lyhytjalkainen ja jotensakin suurivatsainen mies kaupungille paljain päin, niinkuin hän oli.
Knut meni huoneeseen ja ylös jyrkkiä narisevia portaita, jotka jokainen olivat ontoksi kuluneita ja joitten käsipuut kiilsivät likaisten käsien monivuotisesta hieromisesta. Ylhäällä käytävässä oli yksi ainoa ovi, jonka hän avasi, kuin ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.
Pienessä vinokattoisessa huoneessa, jonka harmaa seinusta oli monesta kohden paikattu ja jonka ainoasta ikkunasta näki vain naapurin katon, oli vaimo polvillaan kätkyen ääressä. Hän nojasi kasvojaan kätkyen reunaa vastaan ja katsoa tuijotti veristyneillä, itkettyneillä silmillä kuoleman tuskissa kamppailevaa, kätkyessä makaavaa, puolen vuoden vanhaa lasta.
Hän ei huomannut, että joku tuli huoneeseen. Knut jäi seisomaan oven suuhun ja katseli ympärilleen. Huone oli sekä makuu- että asuinhuone. Pienellä pöydällä oli ompelukone, ikkunassa oli kasvia, nuoralla uunin edessä lapsen vaatteita. Luultavasti oli lapsi sairastunut aivan äkkiä. Sänky kätkyen vieressä oli levällään, peite ja ryppyiset lakanat olivat valuneet lattialle. Äiti, joka nähtävästi oli porvariluokkaa, oli alushameessa ja yöröijyssä; paljaissa jaloissa oli matalat kengät; tukka oli hajallaan harteilla.
Äkkiä hän hypähti ylös huutaen: »Nyt se tulee taas! Oi, hyvä Jumala, nyt se kuolee!»
Knut riensi kätkyen luo. Äiti ei näkynyt häntä huomaavan; hän seisoi siinä vavisten kalpein huulin ja hengitti lyhyeen ja kovasti eikä nähnyt muuta kuin lapsen kätkyessä. Se ei enää virunut kalpeana ja liikkumatta niinkuin ensin Knutin huoneeseen tullessa. Sen silmäluomet aukenivat hitaasti, silmät vääntyivät ensin ylöspäin ja sitten alaspäin, se veti jalat alleen koukkuun, kädet puristuivat nyrkkiin, suu vääristyi ilkeästi, koko naama kävi ensin punaiseksi ja sitten siniseksi, ja raskaasti kohoilevasta rinnasta tuli puoleksi sihisevä, puoleksi ähkyvä ääni.