Stubb kohotti olkapäitään. »Nämä jumaliset, nähkääs — niin, Jumala varjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat tässä kaupungissa — niin!»

»Minä olen siitä kuullut.»

»Ja Kornelia — niin, Jumala häntä siunatkoon, hän on kaiken ikänsä elänyt kymmenkertaisen lukon takana. Ja kuitenkin — minä olen pari kertaa ollut läsnä, kuin hän tahtoo jotain muuta kuin isä ja kaikki profeetat, ja silloin se hento olento on luja: eivät mitkään maailman voimat saa häntä horjumaan.»

He erosivat linnan edustalla. Knut meni ylös puhumaan isän kanssa valvoja-naisesta. Sen jälkeen hän meni Pietari Strömin luo, joka, niinkuin hän sanoi, oli säteilevän iloinen, kuin Knut oli ottanut turviinsa Maria Hansenin. Kuin Knut päivällisaikaan tuli kotiin, ilmoitti isä, että Katriina itse tahtoi valvoa sairaan lapsen luona.

Illalla Knut meni taas pikku holhottinsa luo. Sekä Kornelia että Katriina olivat siellä. Kohtauksia oli ollut tiheään ja pitkällisiä; pienokainen ei ollut toipunut niitten väliajaksi.

Kornelia otti hattunsa ja sadenuttunsa mennäkseen kotiin kertomaan isälleen ja tädilleen, että hän oli päättänyt valvoa vuorotellen molempien toisten naisten kanssa.

Knut ja Kornelia lähtivät yht'aikaa talosta ja kulkivat yhdessä märkää, melkein tyhjää katua.

»Luuletteko te, että hän kadottaa pienokaisensa?» Kornelia kysyi.

»Minä pelkään niin käyvän.»

»Siitä tulee kova vitsaus äidille», Kornelia sanoi tavalla, jossa kuvautui sitä säännönmukaista jumalisuutta, mikä on omituinen nuorille tytöille, jotka ovat eläneet moninkertaisen varuksen takana elämän puutteista ja kiusauksista. Hän muuten näin sanoessaan ajatteli vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on, jonka te nyt lausuitte! Mitä te ensinnäkin tiedätte sen onnettoman naisen rikoksesta? Ehkä on hän ainoastaan rakastanut lämpimämmin ja ollut uskollisempi, kuin useammat ollenkaan saattavat olla. Mutta olkoonpa niin, että hän on rikkonut. Ettekö te häpeä tunnustaa palvelevanne semmoista julmaa Jumalaa, joka rangaistessaan äitiä, kiduttaa hänen viatonta lastaan?»