Kornelia vetäytyi arasti ja kauhistuneena toiselle puolelle katua.
Sieltä tuli tuskin kuuluvasti hänen seuralaiselleen:
»Mutta mehän opetamme —»
»Minä tiedän sen», keskeytti Knut hänet terävästi ja jatkoi suuttuneella ja nuhtelevalla äänellä puhettaan siitä, mitä me opetamme tästä Jumalasta, jota meidän täytyy rakastaa ja palvella, muun muassa, että hän luopi miljoonittain onnettomia olentoja, joista hän edeltäpäin tietää, että he saavat kärsiä kaikkea mahdollista puutetta tässä maailmassa ja joutua ijankaikkiseen kadotukseen tulevassa.
Kornelia tunsi itsensä aivan kauhistuksen ja pelon valtaamaksi. Hän vapisi eikä tuntenut, että hänen jalkansa koskettivat maata. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään niin jumalatonta. Hän käsitti samassa tämän miehen vaarallisuuden.
Niin oli Knut kiintynyt puhumaan ja Kornelia kuuntelemaan, ettei kumpikaan huomannut, että he olivat kulkeneet Vikin talon sivu, ennenkuin he olivat kaupungin ulkoreunassa.
He pysähtyivät kumpikin, kuin he sen huomasivat, ja palasivat takaisin äänettöminä.
Kornelia tapasi isän ja tädin illallista syömässä. Hänkin istui pöytään. Vik sanoi, että hän tahtoi palkata naisen valvomaan lapsen luona. »Ei tarvita; meitä on jo kaksi, Holtin Katriina ja minä», Kornelia vastasi.
Vik kohotti kulmakarvojaan hiukan.
»Aiotko sinä —?»
»Aion, minä menen sinne, kuin olen syönyt.»