Vik ei sanonut mitään, ennenkuin ateria oli päättynyt. Sitten hän sanoi: »Ei minusta ole mieleen, että sinä menet sinne.»
Kornelia ei vastannut.
Vik kulki muutamia kertoja edestakasin lattialla. Sitten hän meni käytävään, lukitsi ulko-oven ja pisti avaimen taskuunsa. Kuin hän tuli sisään, seisoi Kornelia keskellä lattiata; hänellä oli taas hattu ja sadetakki yllä.
»Saanko minä avaimen?» hän kysyi.
»Sinä siis todellakin aiot mennä sinne?»
»Niin.»
Sanat eivät kummaltakaan puolelta olleet kovia eivätkä kiukkuisia. Mutta joka lauseen välillä oli paussi, joka koko keskustelun teki hillityn riitaisaksi. Vik katseli häntä hetkisen synkällä, tutkivalla katseella; sitten hän sanaakaan sanomatta antoi hänelle avaimen ja lähti huoneesta.
Kuin Kornelia tuli takaisin pieneen taloon, löysi hän tilan tehtynä uusilla lakanoilla. Molemmat toiset tahtoivat valvoa ensi osan yötä. Hän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata. Hiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat häntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne lausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin kirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei isän, kuin hän nuhteli talonväkeään. Hänen puheessaan oli samalla jotain intohimoisenärtynyttä ja syvänsurullista, joka pakoitti häntä uudestaan ja uudestaan tutkimaan, mitä Knut oli sanonut.
Molemmat toiset naiset istuivat ääneti kummallakin puolella kehtoa, joka oli nurkassa, ja jota valaisi himmeä yölamppu. Hehän tiesivät, miten Vikin ankara tytär heitä tuomitsi, ja se tieto heitä painoi. Mutta kuin he luulivat hänen nukkuneen, alkoivat he kuiskaillen puhella, aluksi niin hiljaan, että he itse vain kuulivat, mutta sitten niin, että Korneliakin kuuli.
Maria Hansen puhui.