»Minä pidän kiinni teidän sanoistanne. Minä juuri tulin tänne luoksenne siksi, että minulla on jotain teiltä pyydettävää.»
Kurt löi näppiä. »Minä lyön vetoa, että te tulette tänne samoissa asioissa kuin minäkin. Lapsen äiti — niinhän?»
Knut nyökäytti päätään.
Konsuli kävi taas levottomaksi. »Kurt, mitä sinä tarkoitat? — Käydään peremmälle —»
Hän aukasi oven sisempään huoneeseen.
»Aivan oikein,» Kurt sanoi. »Siellä me kolme yhdessä pohdimme minun tuumaani.»
Konsulin huoneessa veti huomiota puoleensa ensinnä toalettipöytä, joka oli täpötäynnä pulloja, harjoja, saippuita y.m., ja sitten seinät, jotka olivat peitetyt kaikenlaisilla metsästyskaluilla ja kalastuskärpäsillä ja -neuvoilla.
Hän painoi kelloa ja konsulin »oma palvelija» tuli sisään. Kohta sen jälkeen hän toi portviiniä ja sikaria. Kurt esitti sitten tuumansa, joka hyväksyttiin. Kuin se asia oli selvitetty ja Knut alkoi kiitellä pyssyjä ja kalakärpäsiä, innostui konsuli suuresti ja puhui omaa äidinkieltään jotensakin ymmärrettävästi, vaikka ainakin hiukan paksulla kielellä.
Seuraavana iltana tuli pikku laivuri Knutin luo käymään. Hän oli erinomaisen hyvällä tuulella, pyysi piippua, mutta suurta, ja lasin grogia, mutta väkevää, ja kuin kaikki oli järjestyksessä, alkoi hän kertoa, miten hän oli tuumansa toteuttanut.
»Minä menin konsulin luota suoraan hänen kunnianarvoisuutensa luo. Kuin minä seisoin hänen konttoriovensa edessä, jossa paksulla posliinilevyllä on ainoastaan F. N. Strand ja sen alla tyhjä paikka vastaisille arvonimille, silloin minä olin vähän levoton. Mutta minä en antanut itselleni aikaa arvelemiseen — jos maailmassa tahtoo saada jotain aikaan, ei koskaan saa ruveta arvelemaan. Minä asettelin naamani sennäköiseksi, kuin sen tulee olla hautajaisissa ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa, astuin sisään ja kerroin hänelle suoraan tarinan laivuri viisaudestani. Alussa hän vaan nyökäytti päätään ja sanoi 'oikein' — 'aivan niin' — 'niinkuin minä olisin sen sanonut' j.n.e. Se on, niin kauvan kuin minä puhuin konsulista ja hänen velvollisuudestaan. Mutta sitten tuli vakinainen vedenalainen este, nimittäin Hamre. Silloin enteet muuttuivat. Hän kävi ensin niin huolestuttavan ankaraksi suupielistään — mutta ei kuitenkaan enemmän kuin aivan papillisesti —, ja hänen silmänsä alkoivat katsoa kauvaksi minun ylitseni. Nyt se alkaa, minä sanoin itsekseni, mutta jatkoin. Hän paisui, hänen rintansa leveni, hän sai ikäänkuin rautatangon selkäänsä, ja leuka kohosi ilmaan. Hän katsoi kierosti alas minuun. Nyt on asianlaita arveluttava, siinä on rovasti jo. Mutta mikäs minun auttoi, minä jatkoin täyttä vauhtia. Kuin minä viimeinkin olin valmis, oli hänenkin muuttumisensa täydellinen. Mahtavalla rinnalla oli kiiltävä, kylmä, piispan kultaristi. Hän näytti siltä, kuin hän ei enää ensinkään tuntisi minua. Nyt minä käyn karille, minä ajattelin, ja menen mäsäksi samalla.