»Aivan oikein. 'Suokaa anteeksi, herra Stubb; mutta kuin mies, joka on niin rehellinen ja kristillinen, joksi Hamre yleisesti tunnustetaan, vastustaa tätä avioliittoa, niin minä elävästi tunnen olevani vakuutettu, että siinä on jotain kieroa, ja että ainoastaan todellisesti siveelliset syyt —'
»Herran tähden, siitä olin minäkin elävästi vakuutettu. Minä tunsin kyllä syyt, minä, sekä Hamren että papin, pitääkseni niitä syvästi siveellisinä. Sitten aloin risteillä. Annoin Hamren pienetä sopivalla tavalla ja viimein kadota pastori Fonnin ohuen olennon taa, joka itseäni kehumatta oli erinomaisen kunnioitettava temppu. Ei se ollut niin paljon tukkukauppias, joka vastusti avioliittoa, kuin Fonn.
»Hän kohotti kulmakarvojaan hiukkasen, mutta minulla on nopea silmä, näettekös, ja minä ajattelin: tänne pitää sinun pujahtaa sisään.
»Hänen rakkaalla virkaveljellään oli tietysti mitä riittävimmät syyt —
»Herran tähden, Herran tähden! Minä suostuin kaikkeen. Eihän se ollut oikein, että Gil rupesi vastustamaan Fonnia — niin arvokasta pappismiestä. Konsulin olisi pitänyt vastustaa vastenmielisyyttään Fonnin uudistusintoa ja koko hänen kirkollista suuntaansa vastaan, eikä hänen mitenkään pitäisi vaikuttaa Maria Hanseniin niin ettei Fonnin puhe häneen pysty. Minä puhuin kauvan konsulin kirkollisesta suhteesta, jota, näin meidän kesken sanoen, ei ollenkaan ole olemassa, ja Fonnin ponnistuksista kääntää häntä oikeaan käsitykseen kirkon suhteesta valtioon. Minä en tarkoittanut tietysti, että Fonnilla oli personallisesti jotain konsulia vastaan — Jumala paratkoon! Niin arvokas pappismies! ymmärrettäväähän se oli, että hänestä ei tällä liitolla ollut oikeata perustusta. Minä olin, hitto vieköön, oikein kaunopuhelias, siihen nähden, että se oli pelkkää sepittelyä. Kuitenkin tuntui minusta koko juttu äitelältä; Hamressa hän ehkä saisi vastenmielisiä tietoja. Sen vuoksi tarvittiin jotain lisää. Minä aloin taas puhua molemmista asianomaisista. Sehän oli surkeata! Heidän täytyi elää kirkon siunauksetta — ei koskaan saattanut olla kyllin varovainen — me elämme vaarallisena aikana — saattaisihan herätä ajatus, että voi tulla toimeen ilmankin sitä — (tässä kohdassa minä käytin hänen omia sanojaan; hänen viimeinen saarnansa juohtui minulle erinomaisen sopivasti mieleen) — ja viimein: seikkaa oli yleisesti paheksittu kaupungissa; minä tunsin ihmisiä, vaikuttavia ihmisiä, jotka eivät enää huolineet Fonnista; sehän oli aivan pahennuksen synnyttämistä, ja voi niitä j.n.e. Minä vakuutan, se oli taitavin purjehdus, jonka minä eläissäni olen suorittanut.
»Viimeinen, opinioonista, ratkaisi. Minä näin, että minä olin selvittänyt vaikeudet, jo ennenkuin minä olin sanonut viimeisen sanan. Ensiksi kuivui piispa kokoon aivan hiljalleen; kiiltävä, kylmä risti katosi nutun alle taas. Rovastia kesti kauvemmin, minä tunsin vielä jonkun aikaa virallisen arvon hajua, tarkkaa punnitsemista ja muita hautajaiskeinoja, mutta minun ilokseni katosi sekin konttori kummitus, ja kuin minä olin lopettanut, istuin minä vastapäätä F. N. Strandia vaan, oli ainoastaan tyhjä sija vastaisille arvonimille.
»Hän sanoi aikovansa puhua Hamren kanssa; olihan se asia, joka koski koko seurakuntaa, kirkkoa j.n.e.
»Minä tartuin hänen käteensä. Minä kiitin häntä sydämmellisesti ja vakuutin vielä kerran, että tässä asiassa hän saisi koko kaupungin puolelleen.
»Ja sitten minä riensin kuin salama konsulin luo ilmoittamaan hänelle, että hänellä on kirkollinen asema.
»Katsokaas, tätä kutsutaan diplomatiaksi, veikkoseni,» lopetti pikkuinen mies ja otti aimo siemauksen lasistaan.