VI.
Maata ja merta peittävään, harmaaseen pilvikerrokseen alkoi muodostua aukkoja. Sinisiä silmiä katseli alas harson läpi, viistoja auringonsäteitä oli kuin kultaisia kieliä taivaan ja maan välillä.
Vihdoinkin eräänä aamuna pienen kaupungin herätessä oli koko taivas sininen ja kirkas, pilvettömät tunturinhuiput katselivat kauvaksi aurinkoa. Valkea, aaltoileva usva peitti vielä suuren osan järvestä, rannoista ja laaksoista ja riippui myös ylhäällä tunturin kupeilla. Tuolla ne vyön tavoin jakoivat keilanmuotoisen huipun kahtia. Täällä ne taas muodostivat riippuvan sillan salmen yli, jonka molemmilla puolilla oli korkeita tunturia. Tasaisesti viettävällä harjulla näyttivät puut laskeutuvan sumun läpi siltä, kuin olisivat marssineet ylös huippua kohti.
Aurinko pääsi voitolle, ja sumu katosi. Meri aaltoili sinisempänä kuin koskaan, vihannat laaksot näyttivät märiltä ja raittiilta, ja valkeat pikkutalot pitkin rannikkoa katselivat tyytyväisinä toisiaan kaikilla ikkunoillaan. Kaikkialla, merellä, tuntureilla, taloilla, näytti olevan miljoonittain kipinöitä, jotka alituisesti sammuivat ja taas syttyivät. Tuntui siltä, kuin kaikki olisi juhlinut, kuin sumuaika oli ohi.
Pietari, Knut ja Kornelia olivat pienellä laivalla, joka kulki vuonoa eteläänpäin. He aikoivat kaikki kolme maakauppias Brandtin luo.
Oli aikalailla matkustavaisia välikannen purjekaton alla. Siinä oli kaupunkilaisia, jotka matkustivat maatiloilleen, kauppiaita, jotka olivat tehneet vuosittaisen kaupungin matkansa, ylioppilaita, jotka palasivat lupa-ajaksi kotiinsa, ulkomaalaisia turistia kaikista kansallisuuksista ja kotimaisia tunturinnousijoita polvihousuissa, raudoitetuissa kengissä, hatuissa harsoa, kiikari olalla remmissä ja käsissä pitkät sauvat.
Tyynesti liiti laiva harmaankiiltävää vettä, joka aaltoili pehmeästi molemmin puolin keulaa. Toisella puolen oli rannikon tummat tunturit, toisella puolen näki matalain saarien ja karien välitse aavan meren.
Pietari oli ihastuksissa. Jokainen kalastajavene, joka viilti sivu, jokainen talonpoikaistalo, jonka vilaukselta näki ahtaasta laaksosta, sai hänet yli reunojen uhkumaan isänmaallisia lauluja ja kotiseudun ihastusta.
Knut oli nyreillään. Pietari ei voinut saada häntä näkemään sitä kauneuden verhoa, johon kaikki hänen silmissään peittyi, ja hän jättikin hänet sen vuoksi ja turvautui Korneliaan, joka istui savuhytin seinämällä ja luki mustiin hartauskirjakansiin sidottua kirjaa. Hän käsitti Pietaria. Hän oli äskettäin Knutista näyttänyt niin poroporvarillisen kuivalta; mutta nyt hehkui hän, nyt hän hymyili ja oli onnellisen näköinen niinkuin Pietari.
Knut kuuli katkelmia heidän keskustelustaan. He puhuivat kesämatkoista maitse ja vesitse. Knutissa heräsi muistoja jalkamatkoista, joita hän oli tehnyt ylioppilaana. Hän muisteli yksinäisiä tunturijärviä, autioita kankaita, ahtaita, kivisiä laaksoja ja sitten siellä täällä jossain sopukassa olevaa virkamiehen taloa, jonka puutarhasta ruusujen ja neilikkojen tuoksu tunki aina maantielle asti. Hän ajatteli yksinäistä elämää näissä syrjäisissä taloissa. Kornelia oli hänen mielestään hieno, varjossa kasvanut taimi tällaisesta yksinäisestä kodista. Ihmekös sitten, Knut ajatteli, että hän rakastaa kaikkea vaaleata ja hiljaista.