Laiva kääntyi kulkuväylästä vuonoon. Siellä oli useampia pysäyspaikkoja. Kaikkialla oli laivasiltoja lipputankoineen, kaikkialta tuli veneitä, joissa oli kesäpukuihin puettuja ihmisiä. Kohdattiin tuttuja ja erottiin tutuista. Pietari nyykäytti päätään, puristi käsiä ja heilutti hattua ja nenäliinaa ja oli tulipunainen ponnistuksista ja liikutuksesta.
Matkailijat kuljeskelivat edes takaisin kannella. Muutamat pikkulapset olivat piilosilla ja karskuttivat karamellia; muutamat naiset, jotka eräästä pysäyspaikasta olivat tulleet laivaan, kantaen toisessa kädessä kukka-, toisessa kirsikkakoria, alkoivat syödä kirsikoitaan ja puhua jumaluusopin ylioppilaista ja kihlauksista.
Knut istuutui Kornelian viereen. Hän teki hänelle muutamia kysymyksiä sen perheen suhteen, jonka luo he kumpikin olivat matkalla. Pitkään aikaan hän sai vain mitä niukimpia vastauksia kaikkein kuivimmassa muodossa. Mutta kuin hän kysyi, oliko kauppiaan tytär Hanna yhtä miellyttävä kuin hänen äitinsä, vilkastui Kornelia äkkiä.
Knut katseli häntä hämmästyneenä, hänen puhuessaan. Hän vertaili mielessään niitä säteitä, jotka välkkyivät hänen silmissään, niihin, jotka auringosta säteilevät, ja joita saa nähdä ainoastaan erityisissä tapauksissa.
He olivat hetkisen ääneti. Katkonaisia sanoja muitten matkustavaisten puheesta kuului heidän paikalleen. Ylioppilas, joka haisi grogille ja huonolle tupakalle, näytteli ruotsalaiselle papille historiallisesti tunnettuja seutuja. Järkähtämättömällä varmuudella hän tarjoili hurjia taruja matkakumppanilleen, joka otti kaikki vastaan somalla kohteliaalla hymyllä. Kirsikkamarjanaiset söivät marjojaan, nakkelivat luut järveen ja alkoivat puhua uudesta kihlauksesta.
Knut oli ottanut Kornelian kirjan ja selaili sitä. Se oli nimeltä
»Lähetyskuvia». Hän katsoi Korneliaan.
»Jaksatteko te todellakin lukea tätä?»
Kaksi sanomattomasti säikähtänyttä silmää katseli häntä. Hän pakeni samassa metsän syvyyteen. Puitten takaa hän pilkisti arasti ja kysyi:
»Jaksanko?»
»Minä tarkoitan, huvittaako se teitä.»