Hän tuli esille piilostaan, ja kasvojen piirteet olivat ankaran kylmät.
»Eikö meille kaikille tee hyvää semmoinen lukeminen?» hän kysyi.
Knut hymyili. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Nuorekas olento, nuhteleva ääni ja tuhatvuotinen suunpito — siinä oli semmoinen vastakohta, että se tuntui hänestä vastustamattoman naurettavalta.
Kornelia kävi tulipunaiseksi. Lähetysinto valtasi hänet. Hän alkoi puhua kaukaisista neekerimaista, ikäänkuin ne olisivat olleet maailman keskusta, ja tapahtumisista siellä, kuin historian suurimmista. Outoja, kummallisia nimiä sateli, oli päälliköitä, joitten kanssa keskusteltiin, tai käännetyitä tai »paatuneita», jotka hehkuvalla uskolla riippuivat kiinni vanhoista jumalistaan ja olivat valmiit uhraamaan kaikki heidän tähtensä. Näitä oli Herra aina rangaissut.
»Siksikö, että he tekevät, mitä heidän jumalansa heiltä vaativat?»
»Nehän ovat vääriä jumalia.»
»Aivan niin. Mitä sitten uskollisuus ja itsensäkieltämys merkitsevät?»
Hän katsoi kysyväisesti Knutiin: »Teillä — teillähän — ei ole mitään uskontoa?» hän tavotteli.
»Tiedättekö, mitä kiinalaiset sanovat? Uskontoja on monta, ja ne ovat kaikki erilaisia; mutta järki on yksi ja ainoa. Me olemme kaikki veljiä.» — —
Tällä hetkellä kulki laiva muutamien siniharmaitten lumitunturien ohi.