Hän irtautui väkisin unelmista. Hän oli päättänyt jäädä ja oli samalla tehnyt itselleen lupauksen: Kornelian piti saada tietää kaikki, tuntea hänen tunteensa, hänen entisyytensä pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja jos hän silloin vaatisi, että hänen pitäisi häntä karttaa, niin hän tottelisi sokeasti, eikä koskaan uskaltaisi sanaa, ei katsetta. — —
— Oli muutamia viikkoja myöhemmin, syyskuussa. Kaura oli jo viisikoilla maalla. Oli kuutamoinen ilta. Viisikkojen välissä Brandtin talon kohdalla kävelivät Kornelia ja Knut. Milloin he tulivat näkyviin kuutamossa, milloin taas katosivat siimekseen. Maantiellä lähempänä taloa seisoivat Hanna ja Pietari. He eivät puhuneet, he odottivat jännitettyinä, että molemmat toiset palaisivat.
Viimeinkin tulivat he tielle. Kornelia riensi edellä seuralaistaan, Pietarin ja Hannan sivu ja sisään, Hanna seurasi hitaasti; Pietari odotti.
Kohta sen jälkeen menivät molemmat ystävykset yhdessä höyrylaivalaiturille. Pietari katsoi tuon tuostakin Knutiin katseella, joka osoitti, että hänen sydämmensä sykki kiihkeästä osanotosta. Kuin he olivat lähellä laivasiltaa, sanoi Knut vastaukseksi sanattomaan kysymykseen:
»Ei suinkaan se koskaan tapahdu.»
Pietari katsoi alas; hänellä ei ollut ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Ennenkuin he erosivat, kysyi hän Knutilta, tulisiko hän hänen häihinsä, jotka vietettäisiin aivan kohta. Knut pudisti päätään. »Minä en voi tavata häntä», hän sanoi.
— — Kornelia riensi suoraan huoneeseensa. Hän lukitsi oven ja vetäytyi nurkkaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt kenen näkevän häntä. Hän toivoi vain yhtä seikkaa: löytävänsä etäisen, haudanhiljaisen piilopaikan, johon hän saattaisi kätkeä itsensä ja kaiken sen hämmennyksen, joka täytti hänet. Häntä kylmi, hän vapisi ja kävi taas polttavan kuumaksi; hurjia ajatuksia syöksyi kuin myrskynä hänen päänsä läpi. Hän kuuli yhä vaan Knutin puhuvan; sanat olivat kuin eläviä olentoja, jotka ahdistivat häntä; niitä seurasi omituinen valittava soitto; ne polttivat häntä.
Kuin he olivat jääneet yksin, oli hän aavistanut, mitä tuleman piti, ja kuitenkin, kuin se oli sanottu, hän hämmästyi ja kauhistui, kuin olisi räjähdys tapahtunut, joka uhkasi hänen henkeään. Hän ei tiennyt, oliko hän kuullut kaikkea, eikä hän tiennyt, mitä oli vastannut. Hänen ensimmäinen tunteensa oli, että katoamaton häpeä oli kohdannut häntä. Mutta sen karkoitti pian toinen. Että hän, hän, Knut Holt, joka oli hänelle aivan outo, jonka puhetta hän oli kuunnellut toiselta puolen ylipääsemätöntä kuilua, että hän, joka edusti suurta, kaukaista, kirjavaa maailmanelämää, että tämä rakasti häntä, jolle hän nauroi, joka hänestä oli niin sanomattoman mitätön ja pikkukaupunkimainen — aivanhan se oli, kuin joku olisi sanonut hänelle: sinä itse kuulut tähän suureen kaukaiseen, vaikket sinä sitä tiedä! Johan sekin oli niin omituista, että hän, Kornelia, tulisi niin lähelle häntä, näkisi ja puhuisi hänen kanssaan joka päivä ja saisi tietää sen, mitä hän kaikilta muilta salasi. Mutta tämä! Että Knut häntä rakasti! Jos se ensiksi oli rasittanut häntä, niin se nyt häntä taas ylensi; hän tunsi samalla ihmetellen ja arasti iloiten omistavansa jotain omituista, voiman, jonka omistamista hän ei koskaan ollut aavistanut. Ja kaiken sen keskellä, pelon ja ylpeyden taistellessa hänen sydämmessään, tunkeutuivat naisenkasvot näkyviin, kasvot, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja jotka alituisesti muuttivat muotoa, milloin olivat varustetut kaikella hurmaavalla, naisellisella kauneudella, mitä hän tiesi ja hänen mielikuvituksensa saattoi loihtia, milloin taas olivat raa'at ja röyhkeät ja kaikkien himojen väärentämät. Ja lakkaamatta hän kysyi: minkälainen oli se nainen ollut, jolle hän oli puhunut rakkauden helliä sanoja, ja jonka kanssa hän oli vaihtanut hyväilyjä? Oliko se todellakin mahdollista, ettei hän kumminkaan ollut rakastanut häntä? — Hän taisteli kaikin voimin saadakseen sen olennon silmistään, mutta aina se palasi takaisin, ja joka kerran hän tunsi syvää, polttavaa tuskaa, kuin hän ajatteli sitä.
Siten hän istui nurkassaan puolustaen itseään uutta vastaan, joka oli tullut rauhanrikkojaksi hänen elämäänsä, ja sillä välin kulki kuuvalo etsien eteenpäin pitkin seinää ja yli lattian, löysi hänet piilostaan, kulki eteenpäin ja katosi nähtyään, mitä tahtoi.