Kamala, kauhea huhu hiiviskeli kaupungissa. Jotain hirmuista, ennen kuulumatonta uhkasi sitä. Kaikkialla puhuttiin siitä, mutta aivan hiljaan, vain kuiskaten — oli kuin seikkaa kovasti mainitsemalla olisi kapina herätetty. Hamren työmiehissä oli vaarallinen kiihtymys vallalla, kerrottiin. Hän oli taas äskettäin eroittanut osan heistä ja alentanut toisten palkkaa. Työmiehet uhkasivat tehdä työlakon.
Elettiin muutamia päiviä epävarmoina. Sitten se tuli; miina räjähti. Eräänä aamuna nähtiin työmiesten parvittain kuljeksivan kaupungin katuja ja kokoontuvan Hamren talon edustalle. Odotettiin melskeitä, ehkä murhapolttoa; mutta eivät he kuitenkaan sitä tehneet. Työmiehet viheltelivät käsiinsä, laskivat leikkiä muutamien ohikulkevain tukkukauppiain kustannuksella, mutta erosivat sitten rauhassa. Illalla he kuitenkin kokoontuivat rouva Olsenin tanssisaliin, ja siellä päätettiin, ettei kukaan ryhtyisi työhön, ennenkuin palkkaa koroitettaisiin.
Ei voitu ymmärtää, kuinka se oli niin käynyt. Päiväpalkkaahan oli niin usein ennenkin alennettu ja työmiehiä eroitettu, eikä ollut mitään levottomuuksia syntynyt. Kuka oli alkuunpanija — se oli se suuri kysymys, jota kaikkialla pohdittiin. Toivottiin selvitystä »Maakunnanlehdeltä», mutta Björnholt kietoutui salaperäiseen äänettömyyteen. Hän ei kuitenkaan ollut jouten. Hiljaisuudessa puuhasi hän aivan tavattomasti. Hän näytti olevan kaikkialla läsnä. Hän nuuski kautta kaupungin kuin metsäkoira, joka on kadottanut jäljet. Hänet nähtiin laitureilla ja puodeissa, konttoreissa ja kellareissa, ja etenkin kävi hän ahkeraan pienissä työväen asunnoissa kaupungin ulkoreunoissa. Hänen tiedustelunsa eivät olleet vielä päättyneet, kuin tapahtui jotain, joka kerrassaan saattoi hänet jäljille ja sai hänen taistelemaan ratkaisevan taistelun.
Ennen vaalia oli pidettävä politillinen kokous. Päivä lähestyi, ja sanomalehtien täytyi mainita ehdokkaansa. Höjsenin lehti kävi ensin tuleen. Se ehdotti Aage Stormin ja — Knut Holtin, jota lehti kutsui »tulevaisuuden mieheksi». Björnholt hypähti ilmaan kuin kummipallo, kuin hän luki sen. Hän löi otsaansa ja huudahti: »Minä sen aasi! Luonnollisesti, hänhän se on! Mutta kuka hitto olisi voinut luulla — niinhän hän oli tavattoman blaseerattu! Se oli siis teeskentelyä! Mutta kyllä minä — siitä hän saapi olla ihan varma!»
Hän teki vielä lyhyen retken uusia jälkiä myöten, ja sitten hän oli valmis: hän istuutui kirjoittamaan viisipalstaisen johtajan.
»Maakunnanlehden» kirjapaino oli pimeän solan perällä, jossa siisteys oli pienin ja rotat suurimmat. Toimitushuone oli pimeä solukka, jossa haisi painomusteelta, masinaöljyltä ja huonolta tupakalta. Kalustoa oli vanha, ruskeaksi maalattu pöytä, johon lehden eri toimittajat olivat koettaneet kynäveitsiään niin ahkeraan, ettei pian enää ollut sijaa uusille leikkauksille. Sitä paitse se oli peitetty kokonaisella verkolla kuivuneita mustejokia ja järviä. Muutamat olivat nähtävästi taiteellisesti valmistettuja — saattoi nähdä, että avulias sormi oli siellä täällä avannut väylän patoutuneelle järvelle pöydän reunan yli. Tämän pöytävanhuksen edessä oli nojatuoli, jossa oli vaalistunut, vihreä päällys, pitkin seiniä oli puutuolia ja niillä kasottain keltaisenruskeita sanomalehtiä. Ikkunanpielet olivat täynnä hämähäkin verkkoja, tyhjiä läkkipulloja, kelvottomia teräskyniä, huonoja hammasluita ja tupakanporoa.
Iltapuolella, kuin Björnholt oli lopettanut valmistavat työnsä vastaiseen taisteluun, tapaamme me siellä toimittajan, Fonnin ja Vildhagenin. Björnholt istui pöydän ääressä, Fonn ja Vildhagen olivat tyhjentäneet kaksi puutuolia keltaisista sanomalehdistä, jotka nyt viruivat lattialla ja kadehtivat herroilta heidän paikkojaan. Björnholtilla oli päällään päällystakki, päällyskengät ja hattu. Toisessa kädessä hänellä oli suuri portinavain, jolla hän tuon tuostakin keskustelun aikana jyskytteli pöytään antaakseen sanoilleen suurempaa painoa. Hänen edessään oli huomispäivän vastikään painettu lehti, puhtaana ja viattomana näöltään.
Björnholt luki viisipalstaista johtajaa toisille. Esipuheessa kuvailtiin niitä idyllisiä oloja, jotka ennen olivat olleet kaupungille omituisia. Se oli ollut niin sanomattoman siveellinen ja onnellinen. Sillä oli kalansa, koulunsa ja virkamiehensä. Kalalla saatiin leipää, koulusta oppia, ja virkamiehet sääsivät oikeutta — mitä saattoi vaatia sen enempää? Se oli ollut kultainen aika. Valitut hallitsivat, muut tottelivat. Oli vallinnut varallisuus, kristillisyys ja järjestys. Rikkaita pidettiin arvossa, köyhät lohduttivat itseään tulevalla elämällä. Tässä siunatussa yhteiskunnassa oli vallinnut melkein juhlallinen kirkkorauha. Huokausta ei kuulunut, epäilystä ei ollut.
Nyt oli toisin, ja syypää siihen oli, niinkuin tiedettiin, muuan vallanhimoinen yllyttäjä ja hänen kapinallinen poikansa. Viimeksi mainitun kotiintuloa oli seurannut vaalihurjuuksia, vieläpä työväen kahakoita. Sehän olisi aivan itsemurhan tapaista, jos tahtoisi peitellä, että nämä levottomuudet olivat alkaneet samaan aikaan, kuin mainittu nuori mies oli alkanut antaa lääkärinapua työväelle kaupungin ulkoreunoissa. »Me olimme hetkisen ajan toivoneet,» loppui kirjoitus, »että herra Holt olisi tappiostaan viisastunut ja että hän, kuin hänet taas suurella vieraanvaraisuudella otettiin vastaan meidän yhteiskuntamme parempiin piireihin, että hän käsittäisi, että tämä hänen epäilyttävän entisyytensä hyväntahtoinen unohtaminen tuottaisi hänelle velvollisuuksia. Mutta kuin nyt tulee ilmi, että kaikki on mennyt hukkaan, sekä rangaistus että anteeksi anto, kuin hän esiintyy alhaison yllyttäjänä ja antaa alemman sanomalehdistön asettaa itsensä ehdokkaaksi, niin silloin olemme me luulleet, että on pyhä velvollisuus huomauttaa kaikkia kunniallisia kansalaisia, että se suunta, jota tämä mies edustaa, koettaa hävittää uskontoa ja moraalia, tavoittelee perhe-elämän hajoittamista ja varakkaitten luokkien johdonmukaista ryöstämistä — lyhyesti sanoen ahdistaa yhteiskunnan pyhimpiä laitoksia.»
»Mitä te siitä sanotte?» Björnholt kysyi ja löi avaimen pöytään.