»Niin — no nyt sinä taas olet kotona», vanha Holt alkoi, hieroi käsiään ja katseli taas poikaansa puoleksi hämillään, puoleksi hellästi. »Mitä minä saan tarjota sinulle? Lasin viiniä? Tai kahvia? Tai —»
Ovi viereiseen huoneeseen aukesi ja sisään astui lihavanlainen nainen viidennelläkymmenellä. Hän oli puettu puoleksi talonpoikais-, puoleksi kaupunkilaistapaan, sormissa kultasormuksia ja korvissa pallukat. Hänen kasvonsa punottivat, hiki helmeili hänen kiiltävällä otsallaan. Hän näytti tulleen suorastaan kyökkitulen äärestä. Hänen käytöstavassaan ja olennossaan oli sekä luottamusta, että ujoutta — hän nähtävästi ei tiennyt miten hänen piti ottaa vastaan kotiin palaavaa poikaa. Viimein meni hän lattian poikki, ojensi Knutille kätensä ja sanoi koettaen näyttää äidilliseltä: »Tervetulleeksi kotiin, Knut!»
Knut jäi seisomaan hänen lihava, kostea kätensä omassaan ja tuijotti häneen vastaamatta. Hänestä hän katsoi kysyväisesti isäänsä. Syntyi kiusallinen äänettömyys, jolla välin Knut päästi irti lihavan, kostean käden. Viimein istuutui Holt sohvaan ja alkoi yskien ja tavoitellen:
»Etkö tahdo käydä istumaan, Knut. Matkasta väsyneenä —»
Lihava nainen seisoi hetkisen epäröiden keskellä lattiaa, punottaen yhä enemmän. Sitten meni hän päättäväisesti istuutumaan Holtin viereen. Tämä hypähti ylös kuin käärmeen pistämä, mutta malttoi kuitenkin heti mielensä ja kääntyi Knutiin.
»Me — puhuimme — niin, mitä me saamme sinulle tarjota? Katriina, onko sinulla —?»
»Minä olen keittänyt kahvia», vastasi Katriina, joka äkkiä oli kalvennut. Holt katsoi kysyväisesti poikaansa.
»Tahdotko sinä —?»
Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.
Knut sytytti hitaasti sikarin ja heittäytyi nojatuoliin, joka oli ikkunan ääressä.