Nyt oli lauantai-aamu. Ilma oli selkeä, mutta vähän kylmä, sillä aurinko ei vielä ollut korkealle noussut taivahalle, loisti vaan hymyillen kuin suuri silmä kaukana idässä, välistä katsellen Per'iä, joka seisoi puhdistamassa papin pihaa. Per hyräili laulua itsekseen, katseli silloin tällöin lahden toiselle puolelle, jossa Arne Björnstad'in talo oli, hymyili itsekseen, lakaisi ja hyräili taas, Mieleensä muistui mitä hän ja Bergit eilen illalla olivat lukkarista puhuneet. "Jos saisin sinut tänne", ajatteli Per, "niin minä kyllä" — samassa säikähti hän, sillä eräs käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja siinä seisoi — — lukkari Nils Torgersen, suuri kirja kainalossa, hienoimmissa vaatteissaan ja mustassa kaula-vaatteessa, suorana selästä kuin rippi-lapsi.
"Hyvää päivää, poikani", sanoi lukkari, karhealla äänellään.
"Hyvää päivää", sanoi Per, otti lakin päästään ja näytti surkean naaman
Nils'ille, "onko lukkari näin varhain ulkona kävelemässä tänä päivänä?"
"Niin, näetkös, ei ole vähän tekemistä kaikissa vihkiäisissä, ristiäisissä, hautajaisissa ja miksikä ne kaikki nimitetäänkään; kaikki on tehtävä eikä mitään unohdettava, niinkuin on tapa sanoa, ja jos emme me, jotka hallitsemme ja valvomme kaikkia, tekisi työtä ja orjailisi aamusta varhain myöhään iltaan, niin olisi seurakunnan laita huono. Kaikki menisi myttyyn, ymmärrätkös — niin totta tosiaan kaikki menisi myttyyn —", ja lukkari sylki maahan. "Se työ ydintä ja luuta syö, mies, se lukeminen ja työn paljous, siitä voi tulla sekä kipeäksi että kalpeaksi" — ja lukkari niisti punaista nenäänsä. "Puh! minä olen kyllä nopeasti kulkenut tänä päivänä", lisäsi hän, pyyhkien otsaansa ja ojentaen kättänsä, "se rasittaa enemmän kuin tämä, kuin pihan lakaiseminen, kaivaminen ja" — — "Kai se niin lienee", sanoi Per, "eikä lukkari suinkaan ole koskaan kuokkinut, eikä kaivanut", sanoi Per, katsellen veitikkamaisesti lukkaria.
Nils ei ollut kuulevinansa, kääntyi ja aikoi mennä sisään. "Kai isä[1] nyt kotona on?" sanoi hän haparoiden kirjassa.
"Kyllä hän kotona on, sillä hän makaa sängyssään".
Lukkarin jalka koski jo kynnykseen ja hän tomutti hiukan nuttuansa kun kuuli surkean huokauksen ja Per seisoi siinä, nojautuen luudanvarteen, silmät maahan luotuina ja takki silmille vedettynä.
"Tahtoisin mielelläni puhua vähäisen sinun kanssasi", sanoi hän, ja oli pyyhkivinänsä kyyneleitä silmistään.
"Toinen kerta, poikaseni, nyt minulla ei ole aikaa", ja lukkari laski jo kätensä oven lukkoon.
"Olisi ollut Bergit Björnstad'ista", aloitti Per ja katsahti ylös.