"Älä unohda lukkaria".
"Ole varma siitä ett'en häntä unohda, hän on selkäsaunan tarpeessa, se roisto".
"Hyvää yötä, hyvää yötä".
Hän näytti niin pulskalle, Per, mennessään mäkeä alas. Hän oli pitkä ja leveähartioinen, notkea ja nopea. Lakki hänellä oli kiharatukkaisessa päässään, selkänsä oli suora, hän heilutti käsivarsiansa sinne tänne astuessansa, välistä tarttuen puukkoon, joka oli hänen vyöllänsä. Jalat koskivat keveästi, mutta varmasti maahan, jotta nahkahousut rapisivat joka askeleella, Hänellä oli voimia käsivarsissa, sekä työtä tekemään että ottelemaan, hän oli hilpeä ja sukkela, ajatteleva eikä koskaan neuvotoin. Hän ensimmäisnä istui kirkon mäellä sunnuntaiaamuna, ja ensimmäinen oli hän leikissä ja tanssissa illalla. Hän oli ensimmäisnä missä neuvoja tarvittiin ja ensimmäinen tyttöjen kanssa juttelemaan; sillä hyvä onni oli hänellä tyttöjen luona, sen Per kyllä tiesi. "Ei ole kun yksi semmoinen mies näillä tienoin", ajatteli Bergit, ovesta kurkistellessaan hänen jälkeensä.
TOINEN LUKU.
Nils Torgersen oli mahtava mies paikkakunnassaan. Hänellä oli kartano ja karjaa ja lisäksi rahoja kirstun pohjassa. Hän oli talollisen poika ja suuri hulivili nuorena, hänen isänsä oli köyhä, ja "köyhän miehen ruoka on pian syöty", kuten Arne sanoi.
Sentähden sai Nils, kun oli kuusitoista vuotta vanha, lähteä ulos palvelemaan. Mutta kuinka lieneekään ollut, vaan Nils ei varsin rivakkaasti ryhtynyt toimiin ja hänestä tuli ojankaivaja. "Jotain on parempi, kuin ei mitään", sanoi Nils. Ja Nils olikin mies kaivamaan! Hän kaivoi ja kuokki siksi että oli kaivanut itsensä poliisiksi. Kun sitten tapahtui että joku kotiseudulta tuli kaupunkiin ja joi hiukan enemmän, kuin jano vaati, niin hän ei voinut olla varma siitä, ett'ei Nils tulisi takaa ottamaan nutusta kiinni ja pistämään häntä arestiin. Kotipaikoilla eivät pitäneet tästä; he nauroivat Nils'ille ja sanoivat "hyi!" puhuessaan hänen menetystavastaan, eivätkä tahtoneet tervehtiä isääkään kun hänellä oli semmoinen poika. Muutamia vuosia myöhemmin tapahtui että eräs mies, kauniisen uuteen takkiin puetettuna, tuli tienoolle, ja — se oli Nils. Ihmiset eivät oikein tahtoneet häntä tuntea, sillä uusi ei ollut ainoastaan takki, vaan itse mieskin. Hän oli tullut jotensakin vahvaksi ja oli saanut suuren punaisen nenän. Hän saarnasi nuorille miehille sekä uskottavia että uskomattomia kaikesta, mitä kaupungissa sai kuulla ja nähdä; hän oli iloinen ja täynnä hupaisuutta, osasi lauluja tynnyrittäin, ja kauan aikaa Nils oli suosittu ja tervetullut minne vaan tuli. Jos joku osasi kertoa hupaisesti ja naurettavasti, niin se oli Nils. Kun hän oli oikein hyvällä tuulella, oli saanut pari ryyppyä ja tuopillisen olutta, niin hän taisi istua ja lörpötellä niin että miehet olivat menehtyä nauruun ja naiset juoksivat pakoon. Jos silloin kysyttiin miksi hän ei jäänyt kaupunkiin, niin Nils istui kuin olisi saanut kapulan suuhunsa, — "Noo, hänen ei tehnyt mieli jäädä sinne ainiaksi, täytyihän hänenkin kerran kotiin tulla, ymmärrettävä se, katsomaan kuinka maalla jaksettiin". Mutta oikeastaan asia lie ollut se että Nils viime aikoina itse oli ruvennut juomaan. Hän oli juonut siksi kun itse pääsi arestiin, ja kun oli päässyt ulos sieltä, osoitettiin hänelle lähtötie. Siinä Nils seisoi. "Näyttää siltä kuin saisin lähteä paluumatkalle", sanoi hän ja lähti kotia taas. Nyt hän kävi päivätyössä kotipaikoillaan, ja missä vaan kulki, naurua kuului. Nils ei olisi ollut ruma jos ei hänellä vaan olisi ollut tuo punainen nenä. Hän oli viekas ja ymmärtäväinen, eikä siis ihmettäkään että eräs vanha leski iski silmänsä häneen; sillä "vanhat kannot palavat kauan", sanoo sananlasku. "Vanha hän on, rahoja hänellä on, alaspäin vanha menee ja ylöspäin nuori", sanoi Nils ja meni kosimaan leskeä. No niin, ehkä hän ottaisi Nils'in, mutta ensin Nils'istä pitäisi tulla jotain suurta; sillä semmoinen oli ensimmäinen miehensä ollut.
"Mitä se olisi?" kysyi Nils.
"Jotain kirkon palveluksessa", vastasi leski. He puhuivat sitten enemmän keskenänsä tästä, ja eräänä päivänä Nils oli hävinnyt tienoolta. Hän oli lähtenyt seminariin, sillä nyt hänestä tulisi jotain kirkon palveluksessa. Vaan mitenkä lie ollutkaan, oliko oppiminen liian vaikeata vai juominen liian helppoa, Nils'in koulun-käynti ei tahtonut menestyä. Vuoden perästä hän palasi, nenä oli yhtä punainen, mutta nyt hän sanoi olevansa täysi-oppinut. Kyllä oli niitäkin, jotka väittivät toista, sillä asian laita oli semmoinen, että seminaristakin oli osoitettu hänelle lähtötie, "mutta ei koskaan ole uskomista juttuja", sanoi Nils, ja se oli oikein sanottu. Ollee kuinka olleekin, Nils'illä oli onni. Hän nai lesken, sai suuren talon, sovitti sanojansa hyvin papin luona, ja arvaappas kuinka seurakunnassa kuiskailtiin kun Nils Torgersen oli tullut lukkariksi ja kirkon laulajaksi. Mutta siitä päivästä alkaen tuskin oli mahdollista luulla Nils'iä samaksi mieheksi enää. Hän näytti vähintäin jalkaa pitemmältä, oli ojentanut selkänsä niin suoraksi kuin mahdollista oli, hankki itselleen silkkivuorilla ja kiiltävällä lipulla varustetun lakin, ja kun hän tämmöisenä, kirja kainalossa, juhlallisesti astui papin luo, näytti siltä, kuin seiväs olisi kävellyt tietä myöten. Kun seurakuntalaiset tervehtivät häntä, Nils ainoastaan nyykähytti heille päätänsä; vaan jos pappi tai hänen rouvansa tuli, seisoi Nils ojan reunalla, lakki kädessä kumartaen ja raapien, jotta ihmiset luulivat hänen jäsentensä olevan pois sijoiltaan. Muuten Nils'in ääni oli hyvä kirkossa, ja hän oli seurallinen mies, varsinkin jos oli juonut tuopillisen enemmän, kuin jano käski. Silloin kasvonsa loistivat, hän lörpötteli tyttöjen kanssa, nauroi vähän välillä, tanssi sitten yhden ympäryksen, ja suu kävi kuin pippurimylly. Lukkari oli unohtunut pois ja vanha Nils oli palannut jälleen. Nils oli jo vanha ammatissaan ja leski eli vielä. "Vanhat suonet ovat sitkeät", sanoi Nils ja rypisti otsaansa, "mutta ei hän mitään vahinkoa tee, se raukka". Viimein leski kuoli ja vanha Gudbrand Lien kiusasi aina Nils'iä sanomalla, ettei hän koskaan ollut niin hyvästi laulanut, kuin vaimonsa maahanpaniaisissa. Nyt hän oli vapaa mies talossaan, hänellä oli karjaa sekä rahoja kirstun pohjassa. "Nyt minä voin naida uudestaan", sanoi Nils, ojentaen itseänsä, "vanhan jälkeen saan nuoren ja sitten olen koettanut molempia lajia", ja nyt Nils kävi kosimassa Bergit'iä.
Nils Torgersen oli hieno mies. Hänellä oli kahta lajia pukuja, toinen sarkapuku arkipäivinä ja toinen hienommasta kankaasta sunnuntaisin, ja kahta lajia puheentapoja, hienompi papille ja virassa ja muuten raaka talonpoikainen puhe. Viime aikoina Nils aina oli käynyt sunnuntai-vaatteissa ja koristanut itseänsä kaikin tavoin. Tienoossa kuiskattiin mitä tuo merkitsi, ja miksi Nils yht'äkkiä oli muuttunut niin hienoksi. Mutta Nils nauroi itsekseen ajatellen: "Kun ensin saan uuden akan, niin vanha nuttu tulee päälle taas".