"Mitähän se olisi?" kysyi Bergit, hänen täytyi nauraa tahtomattansakin.
"Jos saisin lukkarin menemään kosioretkelle huomenna, niin hän saisi kelpo löylytyksen".
"Oletko mieltä vailla? Mitenkä se kävisi?"
"Minun täytyy keksiä keino, näetkös, — hei kuinka hän sätkyttelisi — se roisto on kerran lyönyt minun isääni, niin että hänellä vielä on arpi siitä, mutta minä en voi koskea häneen, koska hän on tämän tienoon ruukku ja pata, mutta jos vaan voisin" — — Sen enempää Per ei saanut sanotuksi, sillä samassa Bergit'iä huudettiin. Kari seisoi ovessa. Kun hän ei nähnyt Bergit'iä missään, meni hän läävään päin.
"Oi Jumal' auttakoon minua", huusi Bergit ja hypähti jalkeille, "minä olen varsin unohtanut puuron". Ja nyt juoksemaan alaspäin.
"Kuule Bergit!" huusi Per, häntä seuraten, "tiedäthän että minä olen säästöön pannut sen verran että kahden vuoden perästä voin ostaa itselleni maatilan, mutta sen sinä voit arvata, ett'ei siitä mitään lukkarin taloa tule".
"Kyllä kai asiat selviävät aikaa myöten", arveli Bergit.
"Hyvä on, minä en ole se mies, joka väsyy pian, ja paljon voi yhdessä vuodessa tapahtua".
"Hyvästi siis, Per".
"Hyvästi ja voi hyvin huomenna".