"Kyllä minä kai ukon voittaisin", sanoi Per ja raapi korvantaustaansa, "se voisi kyllä olla hupaista kerraksi, mutta saanen kaiketi pysyä alallani".
"Älä sinä pöyhistele liioin, isä on väkevä, hän".
"Tahdonpa koettaa", sanoi Per, sysäsi takin hihan ylös ja katseli jäntevää käsivarttansa.
"Jos sinä uskallat tulla!" huusi Bergit nauraen ja uhaten kädellään, — "niin minä ajan sinut pois".
"Sitä et voi", sanoi Per, otti hänen kätensä ja kätki sen omiin käsihinsä.
"Mutta minä lukitsen oven".
"Minä seison ulkopuolella".
"Mutta minä menen lukkarin vaimoksi".
"No niin, saan kaiketi olla kotona huomenna kuitenkin", sanoi Per ja päästi irti käden, "en minä sitä toden perästä tarkoittanutkaan". Sitten juttelivat yhtä ja toista. Mutta yks kaks Per hypähti seisomaan, naurahtaen kovasti, ja taputti reittänsä.
"Mutta sinä sanoit jotakin. Jos minä voisin sen aikaansaada, Bergit, niin nauraisin niin että kuulisivat sen vuoren toiselle puolelle".