"Mitenkä? Nils'istäkö?"
"Niin, Nils'istä juuri, ja hän sanoi vielä että hän piti paljon Nils'istä ja että meistä molemmista vielä tulisi pariskunta aikaa myöten, arveli hän".
"Mitä sinä silloin vastasit, Bergit?"
"Minä en mitään vastannut, minä, sillä minä olin niin täynnä naurua että tuskin osasin pidättää sitä missä seisoin. Mutta arvaapas kuinka isä saarnasi kartanosta — minä kyllä kuulin että lukkari itse oli puhunut hänelle — ja viimein sanoi hän että nuoret pojat vaan olivat rakastavinansa tyttöjä, mutta juoksevat toisen luota toisen luo. Onko se totta Per?"
"Uskotko sitä, Bergit?"
"En tiedä mitä uskoa". Ja molemmat nauroivat ja Per laski käsivartensa Bergit'in vartalon ympäri ja tahtoi häntä suudella, mutta Bergit pani kätensä eteen. Sitten katseli hän ympärilleen näkisikö heitä kukaan vaiko kuulisi, ja suuteli sitten Per'iä.
"Mutta se on totta, en saanutkaan kuulla pieksemisestä", sanoi Per, nauroi ja heitti päätänsä taaksepäin niin että lakki lensi silmille.
"Se on tosi. Äiti ei vastannut tähän paljon mitään, mutta sen minä ymmärsin ett'ei hän suurta lukua pidä Nilsistä. Luulenpa melkein että hän pitää sinusta, Per; sillä hän tietää varsin hyvin että olet ollut luonani lauantai-illoin, mutta hän ei koskaan ole sanonut mitään. Sitten äiti kysyi mitä isä piti sinusta; mutta arvaapas kuinka isän muoto muuttui — hän on varmaan myös saanut vihiä sinun kosimisestasi, luulen minä, sillä hän jyrisi ja oli niin suuttunut että melkein oli haleta. Ja sitten hän lausui että jos hän kerran saa sinut kiinni, niin hän pieksee sinua niin että kyllä kadut tuota temppuasi. Hän varmaan on varoillansa huomenna siihen aikaan kun miesten on tapa tulla. Hän saa kyllä kauan etsiä silloin ennen kuin sinut löytää".
"No, mitäs arvelet, pitääkö minun tulla vai olla tulematta?"
"Oletko hullu? Ethän toki tahdo tapella oman isäni kanssa?"