"Kyllä, kyllä!" kuului porstuasta, mutta nyt Bergit ei voinut pidättää nauruansa kauemmin; hän nauroi niin että vapisi, juoksi rajusti ulko-oven kautta pihan yli, suuren koivun juurelle mäellä. Siinä hän kaatui ja nauraa hohotti ehtimiseen.
"Ei Per! Per! en ole kuullut niin naurettavaa ennen".
"Mikä on?" kysyi Per, joka tuli koivun takaa ja heittäysi ruohikkoon.
"Isä aikoo piestä sinua, Per!"
"Häh! mitä?" sanoi Per, nousi puoleksi ja tuki molemmin käsin polviansa, katsellen tyttöä.
"Niin, se on totta, aivan totta, — — ja sinun takkisi tulee hyvin tomutetuksi".
"Mutta kuinka sinä sen tiedät?"
"Odotas, nyt saat kuulla. Tiedät että minä pyysin sinua menemään tuon suuren koivun luo niin kauaksi, kuin minä viimeistä pyttyä pesisin ja kantaisin polttopuita tupaan. Samassa kun olin mennä tupaan kuulin isän haastelevan ääneensä äidille. Ja tiedätkös mistä juttelivat?"
"En".
"Nils lukkarista".