Talvi oli mennyt ja ilma oli keväinen. Jää oli poissa lahdista ja lumi maasta. Lehtien ummut puhkesivat kukkuloilla, että oli ilo sitä nähdä, ja aurinko katseli oksien väliltä tervehtien vanhoja ystäviä. Tuuli lensi toivoa täynnä meren yli ja tiedusteli eivätkö lintuset pian tulisi; sillä metsässä oli jo heille asunto valmistettu. Siinä oli kaikki järjestetty kesävieraita vastaanottamaan; tuuli oli itse puhdistanut metsää; se oli kantanut kuivat lehdet ja oksat kauas ulos lahdelle, jotta siellä saisivat purjehtia merelle. Puut olivat lumi-vedellä juuriansa pesseet ja latvojansa sateella, jotta seisoivat kiiltävinä ja loistavina, ja jälestäpäin tuuli oli niitä kuivannut. Se lensi itse ympäri kuiskaellen ja nauraellen, lensi oksien väliin ja lehtien väliin ja kertoi satuja ja juttuja, jotta kaikki suunsa avasivat ja nauraa hohottivat. "Nyt kasvaa metsissä niin että kuuluu", sanoivat ihmiset, jotka kävivät maantiellä. Ja sitten tuli lintuja, toinen toisen perästä, leivonen, rastas ja käki, ja kohta metsä kaikui yhteisestä laulusta. Ja sitten tuli muitakin kesälintuja, vaan ne olivat suurempaa lajia, nimittäin Englantilaisia. Heille oli myöskin asuntoja valmistettu, järjestetty ja koristettu, olipa Arne Björnstad pannut uusia lasia toisen kerroksen ikkunoihin; sillä hänenkin piti vastaan-ottaa tuommoista suurta lintua, jonka nimi oli Mr. Smith.
Mr. Smith oli hyvin tunnettu näillä seuduilla, sillä hän oli ollut siellä kerran ennen, ja ihmiset olivat pitäneet hänestä paljon. Hän osasi puhua kansan kieltä. Ainoastaan joskus kun hän suuttui taikka hänellä oli kiire, rupesi hän lörpöttelemään semmoista kummallista kieltä, ett'ei kukaan häntä ymmärtänyt. Tämä lintu, jonka Arne oli saanut luoksensa, oli aivan raitainen, takki oli raitainen, liivit olivat raitaiset, housut olivat raitaiset ja sukat olivat raitaiset. Housut eivät ulottuneet kuin polviin asti, mutta olivat polvien kohdalla paksuna myttynä, kengät olivat nauhoilla jalkaan sidotut ja varustetut rauta-anturoilla, jotta jyrisi kuin Smith kulki tuvan läpi. Mutta kummallisinta koko puvussa oli kuitenkin hattu. Se oli ympyriäinen ja väriltänsä harmaa, ja sen ympäri oli neulottu korkkia ja hakasia y.m. Sitä hänen oli käyttäminen kun oli kalastamassa; sillä silloin koko hattu oli täynnä onkikoukkuja. Hän taisi, milloin vaan tahtoi, tarttua semmoiseen ja sitoa sen rihmaan. Rahvas nauroi kun nähtiin Smithin tulevan täydessä asussaan. "Ei suinkaan hän ole aivan selvä päästään", sanoivat, "mutta hyvä kuitenkin on, se raukka". Mr. Smith antoi heidän jutella, hän seisoi hattu päässä ja onki kädessä keskellä virtaa onkimassa. Välistä lähti hän sukkelammin kuin vuohi kiipeemään ylös jyrkimmille kallioille ja korkeimmille lumi-vuorille, jossa ihmisjalka ei ennen ollut käynyt. Välistä ihmiset olivat tavanneet häntä muuallakin, nimittäin Björnstad'in vuorimajassa Bergit'in luona. Niitäkin löytyi, jotka sanoivat että se tuskin oli ollut sattumus, että Smith tällä kertaa oli tullut asumaan Arnen luo. Per ei voinut häntä kärsiä. "Minä en ymmärrä mitä tuo raitainen maankuljeksija täällä tekee, rahoja hänellä on kuin ruohoja". Ehkä Per myöskin oli kuullut puhuttavan eräästä semmoisesta, joka oli nainut talonpoikaistytön naapuripitäjässä.
Vaan jos englantilainen kävikin Bergit'in luona, niin hän ei ollut ainoa. Eräänä kauniina päivänä oli lukkari Nils Torgersenkin lähtenyt liikkeelle ja hiljaa kulkenut ylös vuorelle. Hän ei tahtonut jättää asiaansa kuitenkaan, ja vaikka hän ei voinut tulla Arnen luo, eihän se pahaa ollut, että hän piti ystävyyttä tytön kanssa. Ja Nils kävi siellä kerran, ja toisen ja kolmannenkin, mutta aina niin hiljaisuudessa, ett'ei kukaan saisi siitä tietoa.
Eräänä kauniina kesäpäivänä seisoi Mr. Smith Björnstad'in ovessa ja odotti Arnea. Hän oli täydessä asussa tänään, ja olipa myös raitainen kaulaliina kaulassa ja kaikkein paksuimmat kengät jaloissa. Hän katseli vuorotellen kenkiänsä ja taivasta ja sitten tupaan Arnen jälkeen, eikö hän jo tulisi. Mutta Arne ei kiirettä pitänyt. Kari laittoi voileipiä; muutamia sai hän syödä ja muutamia pani hän laukkuun; sillä Arne ei ollut se, joka ruo'atta lähti semmoiselle narriretkelle kuin tänään. Mr. Smith aikoi nimittäin nousta korkeimmalle vuorenhuipulle koko seudussa ja tämä huippu oli niin jyrkkä ett'ei tähän saakka vuohen eikä ihmisen jalka ollut sinne astunut. Mutta Smith tahtoi kuitenkin koettaa ja oli niin kauan pyytänyt Arnea itseänsä seuraamaan, että tämä väsyi rukouksiin ja viimein lupasi seurata häntä. "Arvattavasti en tule kotia ennenkuin myöhään illalla", oli hänen viimeiset sanansa ovessa. Lähtivät siis matkalle. Englantilainen oli hyvällä tuulella tänään; oli heittänyt plaidin olkapäälle, vihelsi iloista laulua ja sanoi silloin tällöin muutaman sanan Arnelle, joka kulki takana laukkua kantaen. "A very fine morning — ah! hyvin kaunis aamu Mr. Arne?"
"Oo-jaa! arvattavasti saamme rankkasateen, ennenkuin tulemme kotia tänä iltana", mörisi Arne.
"Rankkasadettako? Rankkasadetta? I have plaid", ja näin sanoessaan englantilainen levitti plaidinsä ja antoi sen riippua alas olkapäiltään.
Kotona Björnstad'issa kävivät asiat vähän sukkelasti sinä päivänä. Bergit oli tullut aikaisin alas karjakkomajasta muutamain astiain kanssa, jotka olivat korjattavat, ja illalla hänen piti mennä ylös jälleen; mutta kuultuansa ett'ei isänsä palajaisi ennenkuin myöhään, jäi hän rauhassa kotiin; sillä Kari oli niin järjestänyt, että Per sai syytä tulla Björnstad'iin myöhemmin päivällä. Eikä Per antanut kauan odottaa. Hän tuli ja paljon silloin kuiskailtiin ja tuumailtiin heidän kesken. Bergit sanoi että jos hän ei saa Per'iä, niin ei hän huoli lukkarista eikä englantilaisesta; hän ei tahtonut semmoista villi-saksalaista. Per nauroi ja arveli että se oli erinomaisen hyvin sanottu Bergit'iltä. Jo rupesi hämärtämään. Bergit'in piti lähteä, mutta Per tahtoi häntä saattaa. Kun seisoivat keskustelemassa tästä, tuli eräs mies juosta läähättäen mäkeä alas. Per nopeasti hävisi, sillä se oli Arne itse. Lakki oli pudonnut hänen päästään, kädet olivat veriset, housut ja takki mullassa ja savessa.
"Kuinka sinun on käynyt?" sanoi Kari kun Arne heittäysi tuolille ja jäi sinne istumaan hengähtämään, "ja missä on toverisi?"
"Ah! hän istuu vuorenloukossa tuolla pohjoispuolella, eikä voi päästä sinne eikä tänne".
"Mitä sanot? Oletteko päässeet huipulle?"