"Melkeinpä luulen että olet oikeassa, Bergit", sanoi Per raapien niskaansa. "Synti olisi jos hänelle vahinko tapahtuisi" — — "Syntikö? vieläpä suurikin synti. Eikä ole hauskaa oudolle ihmiselle, näetkös, istua yksin koko yö, kylmää ja märkää kun siellä on".
"Totta puhut, — alas pitää hänen kohta päästä, vaikkapa olisi Nils
Torgersen itse, niin — —".
"Niin älä ole liian rohkea, Per, sinä tiedät että vuorenloukko on vaarallinen".
"Kyllä siitä huolta pidetään, ei sinun tarvitse sitä pelätä".
"Ole nyt varovainen Per, minä tiedän että välistä olet hullunkurinen ja ajattelepas — semmoista haavaa ei koko elin-aika voisi parantaa". "Vaikka nyt pahintakin tapahtuisi, niin tiedät että minä vaan olen velvollisuuden täyttänyt, ja sitten", lisäsi hän totisesti, laskien käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, "niin sinä myöskin tiedät että on yksi mies, jonka nimi on herra Jumala, eikä se mies jätä niitä, jotka eivät itseänsä jätä. Hän saa kyllä pitää meistä molemmista huolen, jos meistä koskaan on pariskunta tuleva. Mutta minun täytyy joutua ett'ei tule liian pimeä".
"Niin, köysiä on kotona kartanossa".
Per ei ollut hidas, eikä Bergit ollut hidas, ja hetken aikaa sen jälkeen sekä Arne että Per olivat matkalla vuorenloukolle; Arnen täytyi ensin tietä osoittaa. Pitkän, hyvän köyden, jonka Per oli mukaansa ottanut, sitoi hän ympärillensä, että kiipeeminen olisi hänelle helpompi. Vuorenloukko ei ollut kuin neljännespeninkulman päässä Björnstad'in talosta. Sen kautta kävi lyhyin tie lumivuorelle, mutta tämä tie oli kun olikin niin vaarallinen, ett'ei kukaan tahtonut sitä käydä; sillä vuorenloukko oli täynnä irtonaisia kiviä, multaa ja pengerryksiä ja toisella puolella kuohui pieni koski, jotta oli Jumalan onni jos se, joka kerran oli ruvennut luistamaan alas, ei luistanut suoraan koskeen. Per oli jo ruvennut kiipeemään ylös loukkoa kohti, Arne seisoi katsomassa. Kyllä maksoikin vaivaa katsella Per'in kiipeemistä vuorta ylös. Hän juoksi niin kepeästi kuin vuohi kiveltä toiselle syvyyksien ja halkeemien yli, hän riippui kuin kärpänen kiinni vuoren seinässä, painoi polviansa kiveä vasten, tarttui sitten käsin kiinni, riippui ilmassa, nostaen itseänsä ylös, mutta sitten heitti nopeasti toisen jalkansa ylös ja kalliokielellä hän oli. Hän ryömi ja konttasi tarttuen kiviin ja oksiin, milloin seisoi hän pystyssä, silmällä etsien toista jalan-alusta, milloin mateli hän kuin ankeriainen, mutta eteenpäin meni hän yhä korkeammalle, ja joka askeleella pienen lakin tupsu pieksi hänen korviansa. Arne seisoi vuoren juurella. "Sepä peevelin mies vuorilla kulkemaan", sanoi hän tuijoittaen Per'in jälkeen, joka tuolla ylhäällä oli mustan pilkun näköinen. Mutta samassa Per hävisi tykkönään, Arne kuuli jyrinää pyörivistä kivistä. Hän kävi jääkylmäksi. Mutta kas, siellä Per ilmestyi jälleen; hän ei ollut tahtonut seurata sillä kertaa, vaikka oli ruvennut luistamaan. "Tämä oli raskas työ", sanoi Per, istuutui kivelle ja pyyhki otsaansa. "Ei suinkaan hän voi olla aivan kaukana täältä", arveli hän, nousi ja katseli ympärilleen, mutta hän ei voinut nähdä mitään. "Hallo!" huusi hän niin että jyrisi vuoriloissa; mutta koski piti vielä suurempaa ääntä, kuohuen alaspäin. "Kun ei hän vaan ole luistanut alas", - ja Per tuskastui. Hän kävi vielä muutamia askeleita, yhä katsellen ympärillensä. Hän huusi vielä kerran niin kovasti kuin vaan jaksoi, ja — eikö näyttänyt siltä kuin jotakin raitaista olisi liikkunut tuolla kalliolla. Per ei ollut hidas juoksemaan ylös. Siinä makasi mr. Smith käärittynä plaidiinsä, ja oli juuri nukkumaisillaan. Hän oli vetänyt kellonsa ja valmistanut itsensä yöksi. Toisen käsivartensa oli hän pannut raidan rungon ympäri, maataksensa sitä paremmin, toinen käsivarsi oli pään alla. Kun hän kuuli jotain rapisevan ihan läheisyydestänsä, kääntyi hän toiselle kyljelle ja katseli Per'iä. Silloin vasta näytti oikein selviävän. Hän nosti hattuansa, hieroi silmiänsä ja sanoi ystävällisimmällä äänellänsä: "How are you Mr. Per? can you help me down?"[3] Per ei tietänyt mitä ajatella; noin kummallista miestä hän ei ollut ennen kohdannut, mutta mr. Smith'in liikunnosta hän ymmärsi mitä tämä tarkoitti.
"Saanhan koettaa", sanoi Per ja kiersi köyden päältänsä.
"Pitääkö sinun sitoa minut? very well", ja Mr. Smith järjesti plaidiänsä, ja silitti sitä, ett'ei tulisi liian ryppyiseksi.
"Kyllä minun täytyy sitoa sinut, jos ei mielesi tee mennä nurin niskoin", sanoi Per, otti köyden, pani sen kolme neljä kertaa englantilaisen vartalon ympäri, ja sitoi sen niin hyvin kuin suinkin taisi. Mr. Smith seisoi kärsivällisenä kuin karitsa, antoi Per'in tehdä mitä tahtoi ja katseli sill'aikaa näkö-alaa: "_A splendid view! — ah — you are ready? am I to go on?"[4]