"Anna mennä", vastasi Per, ja englantilainen istui, nojaten käsiinsä, ja laski mäkeä alas niin että räiskyi multaa ja kiviä hänen ympärillänsä, sill'aikaa kun Per ponnisti vastaan kaikin voimin, heittäen itseänsä taaksepäin. Kun englantilaisella sitten oli pohjaa jalkojensa alla, niin sai hän odottaa, ja nyt Per koettamaan onneansa yksinään. "Hyvä että on nahkahousut välillä", ajatteli Per luistaessa alaspäin. Kun hän sitten oli päässyt onnellisesti alas, alkoi leikki uudestaan. Englantilainen kävi edellä, piti nuorasta kiinni kun oli oikein pahoja paikkoja, hengähti ennenkun tohti edemmäksi mennä, koettaen jalalla ennen astumista; sillä nyt ei ollut helppo nähdä hämärässä, vieläpä vuoren varjopuolella. Per jännitti suoniansa ja piti kiinni hengen kaupalla astuen askel askeleelta, vaan ei ole kieltämistä että sydämmensä pamppaili, kun hän rupesi luistamaan. Ehkä olisi ollut kyllä hupaista nähdä näiden molempain ryömivän, luistavan ja kömpivän; vaan ei kumpikaan heistä sanonut sanaakaan. Ainoa ääni, mikä kuului, oli kosken, joka pauhasi, ja kivien, jotka pyörivät alas että kajahti kauas vuoriloissa. Ei kukaan tietänyt, vaikka koski olisi saanut laulaa heidän ruumis-virttänsä ennen iltaa. Mutta tuossa englantilainen seisoi tiellä. Oli kuin kivi olisi pudonnut sydämmestä, kun hän teki viimeisen hyppäyksen ja tunsi vankkaa maata anturoiden alla; hän ei tietänyt miten se tapahtui, mielensä kävi niin keveäksi että mielellään olisi laulanut; hän katsahti ylös ja siinä seisoi englantilainen levollisimmalla muodolla maailmassa, katsellen ja pyyhkien vaatteitansa. "Have you a harja? I am very likainen". Per töllötti häneen: "onko nähty semmoista kruuvia ennen?" Mutta vielä kummallisemmaksi hän kävi; hetken aikaa puhdistettuansa vaatteitaan, seisoi hän liikkumatonna ja katseli kauan totisesti vuorenloukkoa; otti sitten hatun päästään, meni Per'in luo ja ojensi hänelle kättä: "thank you Mr. Per"[5] sanoi hän. Kuului niinkuin ääni olisi vavissut samassa, ja hänellä oli kyyneleitä silmissään. Vaan muuta hän ei sanonutkaan paluumatkalla Björnstad'in taloon.
Arne seisoi ovessa odottamassa, oli valmistanut illallista ja tuonut suuren ruukullisen olutta. Per'illä ei ollut aikaa mennä sisään, hänen täytyi kohta lähteä kotia pappilaan, muuten eivät tietäneet mihin hän oli joutunut. Mutta Arne pakoitti häntä tulemaan tupaan. "Sinun voi todellakin olla jano, tehtyäsi tuon työn", sanoi hän, ja otti Per'iä käsivarresta kiinni, ja tupaan hänen täytyi. "Lieneekö Bergit vielä täällä?" ajatteli Per, katsellen ympärilleen; mutta Bergit oli aikoja sitten mennyt karjakkomajalle. Per istuutui penkille. "Tässä on hyvä istua", arveli Per. Ja Per sai suuren vadillisen puuroa. Kari kaasi sen itse hänelle. "Minä en saa näin hyvää puuroa pappilassa", ajatteli Per. Ja Per sai ruukullisen olutta ja toisenkin, Arne itse kantoi ne hänelle. Sitten juteltiin, Per'in täytyi kertoa, Arne kuunteli, välistä katsellen ruukkuun, joko pohjaa näkyisi, ja tarjosi enemmän. "Jokohan asiat nyt edistyy", ajatteli Per, "näin lempeä ja ystävällinen ei hän koskaan ole ollut". Per nousi ja kiitti ruoasta ja juomasta ja sitten hän meni. Mutta samassa kun hän läksi ovesta ulos, joku huusi häntä. Se oli englantilainen, joka tuli alas huoneestaan, missä oli uudestaan siivonnut ja järjestänyt pukuansa. Hän piti lompakkoa kädessä. "Here Mr. Per", sanoi hän lyhyesti ja otti muutamia seteleitä ulos kirjasta. Per ei tahtonut ottaa vastaan, hän ei käsittänyt tätä. "I vill thank you", sanoi Mr. Smith, pisti rahat Per'in käteen ja meni tupaan. Per seisoi niinkuin kivettyneenä; nyt hänellä oli vesihelmiä silmissään. Hän katseli seteliä: "enemmän kuin sata" — ja sata minulla on ennestään — yksi ja yksi lisään tekee kaksi! Sitten hän nauroi, katseli seteliä uudestaan, sitten itseänsä ja tuvan ovea, pitikö hänen mennä sisään jälleen. Samassa teki hän ilma-hypyn: "nyt on tyttö mun, ja Jumala siunatkoon sekä tuota raitaista että vuorenloukkoa ja kaikki tyyni". Näin sanoen lähti hän täyttä laukkaa juoksemaan karjakkomajaa kohti, heiluttaen seteliä kädessään. Pian oli hän hävinnyt puiden ja pensaitten väliin. "Mikä miestä riivasi?" sanoi Arne, joka seisoi katsellen ikkunasta ulos, "onko viime aikoina keksitty uusi tie pappilaan? — Sepä mies olemaan nopeajalkainen".
VIIDES LUKU.
Taas oli kirkas aamu. Se vähäinen sade, joka oli tullut yöllä, oli virkistänyt ruohot sekä kukkaset ja koko metsän pitkän kuivuuden jälkeen. Kaikki kukoisti ja tuoksui. Tuuli leikki sadepisarain kanssa, jotka riippuivat pitkinä helmivöinä alas kuusten havuista, loistaen päivän paisteessa. Oli niin viileätä ja raitista missä vaan kävi, kedolla, metsässä tai vuorella. Ja kun oli niin korkealle päässyt, että oli Björnstad'in karjakkomajalle saapunut, niin olo vasta oikein keveältä tuntui. Ilma oli niin raitis ja puhdas että se ikäänkuin nosti ihmistä ylös, ja auringon säteet, jotka panivat koko laakson kimaltelemaan, loistivat, vaan eivät polttaneet. Semmoisena aamuna mieli iloistuu. Sentähden kai Bergitkin oli niin varahin liikkeellä, hyräillen ja laulellen. Vaan senkötähden hän juoksi sisään ja ulos ilman rauhaa, sillä hän oli sanonut hyvästi vanhalle Signelle ja hypännyt kuin västäräkki alas laaksoon. En tiedä, mutta kysy Per'iltä, hän voi kenties ilmoittaa yhtä ja toista.
Vanhalla Signellä oli sinä päivänä paljon tekemistä. Hänen piti paimentaa karjaa, keittää ruokaa ja pestä maitoastiat. Sentähden hän antoi karjakkomajan oven seista selällänsä ja juoksi silloin tällöin ulos katselemaan lehmiä. Kun hän nyt seisoi valkeaa sytyttämässä telttaan ja panemassa pataa tulelle, kuuli hän jonkun tuolla ulkona panevan jotain pois luotansa ja tulevan sisään. Se oli lukkari Nils Torgersen. "Hyvää päivää, hyvää päivää!"
"Hyvää päivää, katso että saat itsellesi istuinsijan".
"Kiitos, kiitos!" ja lukkari istui penkille.
"Onko lukkari niin varahin liikkeellä tänään?"
"Niin, minä aioin lähteä pienelle kalastusmatkalle vesille täällä pohjoispuolella, aioin minä — puh! on lämmin kävellä tänä päivänä", ja lukkari pyyhki nutunhihalla otsaansa.
"Sinulla on kaiketi jano, minulla ei ole muuta tarjota, kuin rieskamaitoa".