— Se on hyvinkin tavallista. Samassa määrässä kuin miljoonakasa kasvaa, samassa määrässä kasvaa sydämmettömyys ja itaruus. Löytyy rikkaita, jotka eivät milloinkaan saa kyllikseen. Hiljattain tapasin seitsemänkymmenvuotisen ukon, joka käveli jalan peninkulmaisen taipaleen asemalle, säästääksensä viisikolmatta centtiä omnibuspiletistä, ja hän oli miljoonain omistaja. — Vaan vihdoinkin täytyy minun lähteä; hyvästi, mrs King.
Saara oli koko ajan katsellut häntä taukoamatta. Hänestä ei mr Brown ollut koskaan näyttänyt kauniimmalta. Tuskin oli hän häntä toisten joukosta ennen eroittanut. Brownin tullessa eteiseen seisoi hän siellä.
— Anteeksi, — sanoi hän punastuen — vaan minun täytyy kiittää teitä sanoistanne ja jos te tarvitsette tietoja asiasta, olen minä tilaisuudessa niitä hankkimaan.
Mr Brown katsoi Saaraa. Ei hänkään ollut ennen huomannut Saaraa niin kauniiksi. Hän kumarsi lausuen, että se olisi hänelle suuri ilo.
Kun Saara taas tuli mrs King'in luo, istui hän ajatuksiinsa vaipuneena.
— Saara, eikö tuo ollut kauheata, mitä hän kertoi? — sanoi hän. — Minä tulen aina surumieliseksi mr Brownin puheista.
— Totta se kumminkin oli, sen tiedän omasta kokemuksestani, — vastasi Saara.
Ja hän kertoi viikosta, jonka oli viettänyt räätälitehtaassa sekä käynnistään arkissa ja Pat'in jäähyväiskemuista. Mrs King'iä pöyristytti ja Saaran lopetettua oli hän aivan kalpea.
— Onko mahdollista, että täällä Chicagossa voi senlaista tapahtua? — huudahti hän.
— Voi, mrs King, tehkää jotakin Lizzien hyväksi! — pyysi Saara, tarttuen hänen käsiinsä.