— Kas täällä meidän kadonnut kukkaisruhtinattaremme, — huusi esimies Saaran keksittyään. Nyt aloitetaan tanssi toden teolla. Ei se auta, että hän vastusti ja sanoi ei osaavansa tanssia.
Poloneesissa piti hänen ainakin olla osallisena, sillä kait hän osaa kävellä. Mrs King'inkin täytyi kulkea muassa joukon jatkona, pöytäkavaljeerinsa keralla, joka oli suuresti ihastuksissaan siitä, että mrs King oli luvannut käydä hänen työhuoneessaan.
Mutta mr Brown oli kadonnut. Hän oli paksulla aasilla palannut takaisin Roomaan. Seuraavana päivänä matkusti hän junalla etelään.
XXXVII.
Koko matka oli Saarasta, kuin kaunis unelma. Ja se oli kumminkin ollut totta. Hän oli nähnyt, että elämä voi olla ihanaa ja että sen eteen kannatti elää. Ja kumminkin virtasi sen läpi kärsimyksien mahtava virta. Historiasta luki hän, kuinka moni mahtava linna oli syntynyt vääryyksien, väkivallan ja sorron kautta. Istuessaan ja nauttiessaan muistoistaan, heräsi yht'äkkiä eloon Lizzien, Pat'in ja muiden arkkilaisten kuvat, syyttäen yhteiskuntaa vääryydestä, Kuinka kauan tätä kestäisi? Oliko ihmisten mahdotointa elää veljien ja sisarten tavoin? Hän muisti keskustelunsa Brownin kanssa ja sydän alkoi voimakkaasti sykkiä. Miksi hän oli niin äkkiä lähtenyt Roomasta? Mitä oli hän tarkoittanut silloin kampagnalla?… Pois, pois senlaiset ajatukset! Olihan se aivan mahdotointa kumminkin. Abraham Jensen'in varjo asettautui pimittämään kaiken.
Saaralle oli selvinnyt kaksi asiaa. Loppuajan elämästään käyttäisi hän kansalaistensa vapauttamiseen ja köyhien työntekijöiden elämän sulostuttamiseen. Miten hän menettelisi, sitä ei hän vielä tietänyt. Tätä haaveilevaa, toimetointa elämää ei hän enää sietäisi. Hän oli alkava pontevuudella; hän kysyi neuvoa mrs King'iltä, joka lupasi auttaa häntä. Hän alkaisi pienellä käsityökoululla ja lomahetkinä kertoisi hän lapsille matkoistaan y.m. Kotikylänsä läheisyyteen ei hän tohtisi mennä, pelosta, että hän tunnettaisi, vaikka mieluummin olisikin juuri siellä tahtonut vaikuttaa.
Varmuudeksi otti hän toisen nimen — kutsui nyt itseänsä Elsa Brun'iksi. Hän lähti erääseen norjalaiseen seurakuntaan. Alku oli hyvin lupaava. Pappi, joka kuului vanhaan kouluun, oli hyvin ystävällinen, kuullessaan, että hän oli norjalaisen tilustenhoitajan tytär; hän lupasi kaikin voimin kannattaa koulua, joka olikin hyvin tarpellinen paikkakunnalla. Hän kävi itse seudun perheissä. Nämät olivat alussa hyvin epäileviä, vaan kun pappi antoi hänelle puoltolauseensa, katosivat etuluulot ja Saaralla oli ennen pitkää parikymmentä tyttöä koulussa. Hän sai oppituntien loputtua käyttää kouluhuonetta. Neljäntoista päivän kuluttua olivat oppilaat jo suuresti ihastuneet häneen. Se oli aivan toista, kuin ikävät aamupäivätunnit, joissa luettiin Ponttoppidaania. Heistä tuntui kuin olisivat matkustelleet Norjassa, Ranskassa, Saksassa ja Itaaliassa. Ennen pitkää toivat tytöt veljensä mukanaan. He eivät uskaltaneet tulla sisälle, vaan jäivät ikkunan taakse kuuntelemaan. Saara meni ulos ja toi heidät sisälle, ja sen jälkeen oli hänellä aina poikiakin koulussaan. He kuuntelivat avonaisin suin, ja silmät loistavina ja hän muisti omaa iloansa saatuaan räätälin kirjoja käsiinsä. Pappi oli käynyt useamman kerran koulussa ja pitänyt laitosta oivallisena. Mutta eräänä päivänä tuli hän odottamatta Saaran puhuessa lapsille Rooman paavista ja katollisen kirkon juhlamenoista. Hän puhui niistä jaloista miehistä, jotka kuuluivat tähän kirkkokuntaan, pyhästä Franciskukseta, Vincent af Paul'ista y.m. Hän sanoi löytyvän hyviä ihmisiä kaikissa uskonnoissa, sekä että kaikista pitää etsiä hyvät puolet. Ei pappi puhunut mitään, vaan seuraavana päivänä tuli hän Saaran luokse.
— Tahtoisin vähän puhua teidän kanssanne, neiti Brun, — sanoi hän.
Saara aukaisi oven sisimpään huoneeseen ja he astuivat sisään.
— Sanokaappa, puhutteko useinkin lapsille senlaista kun eilen? — sanoi hän.