— Ettekö usko pyhää kolmeyhteyttä?
— En.
— Herra Jumala! Tehän kumootte kirkon pyhimmät opinkappaleet! — huudahti pappi kauhistuneena.
— Ja te olette uskaltanut tunkeutua minun seurakuntaani!
— Mutta enhän minä opeta uskontoa, herra pastori; — vastasi Saara tyyneesti. — Eihän se voi vahingoittaa lapsia, jos ohjaan heitä hyvyyteen ja rakkauteen.
— Eikö se voi heitä vahingoittaa, kun te sanotte, että on yhdentekevä, ovatko he katolisia, metodisteja tai mormooneja? — sanoi pappi tulistuneena. — Toivon teidän huomaavan, että koulunne paikkakunnalla on eteenpäin mahdottomuus.
— Se surettaa minua lasten tähden, — vastasi Saara hiljaa.
Papin ennustus tuli täytäntöön. Seuraavana sunnuntaina julisti hän kirkossa, että seurakunta oli pitänyt käärmettä povessaan, mutta Jumala oli avannut hänen silmänsä. Neiti Brun oli epäuskon lapsia ja mitä viekkaammalla tavalla oli hän koettanut kylvää lapsiin uskottomuuden siemeniä, ja istuttaa vapaamielisiä aatteita. Mutta kun tämä nyt, Jumalalle kiitos, oli keksitty, toivoi hän, ett'ei kukaan enää lapsiansa, sinne lähettäisi.
Saara oli itse saapuvilla ja kuuli tuomionsa. Seuraavana päivänä oli koulu tyhjänä, paitsi muutamaa tyttöä, joiden kotiin ei vielä kauhun sanoma ollut ehtinyt.
Saara matkusti pois ja kaikki lapset itkivät häntä. Mutta seuraukset eivät siihen loppuneet.