Äkkiä tuntui Saarasta, kuin olisi hän nähnyt nuo kasvot ennen, mutta missä? Eiköhän se ollut…?
Nainen huomasi Saaran tuijottavan häneen ja sanoi:
— Miksi katsot minua noin?
— Anna anteeksi, — sanoi Saara, — vaan tuntui kuin olisin nähnyt sinut ennen… Eihän sinua vaan kerran kannettu puolipaleltuneena Holtelle?
— Joo, kyllä se olin minä, mutta kuinka…? Saara katseli levottomana ympärilleen.
— Minä olen Saara, talon tytär. Nainen seisoi kuin lumottuna.
— Sinäkö se, joka…
— Karkasi miehestään, papista, — jatkoi Saara. — Joo, kyllä minä olen se sama, ja se oli parasta, mitä olen tehnyt elämässäni.
Ei nainen voinut toipua hämmästyksestään.
— Sinä et saa kertoa sitä — sanoi Saara, — Ei kukaan, paitsi sinä, tiedä sitä.