— Ja täällä kun kaikki luulevat sinut aikoja kuolleeksi ja haudatuksi.
— Sitä parempi minulle, — vastasi Saara. — Aatteleppa, että minä juuri täällä kohtasin sinut, jota olen kau'an halunnut nähdä ja puhua kanssasi!
Hetken kuluttua istui Saara naisen kanssa tavanmukaisen kahvikupin ääressä innokkaaseen keskusteluun vaipuneina. Saara sai isästään kuulla ennen tietämättömiä seikkoja, jotka herättivät hänessä vielä suurempaa sääliä.
— Haakon ei tehnyt oikein, hyljätessään minut ja matkustaessaan pois; — sanoi nainen.
— Eikö miehesi sitte ole hyvä sinulle? — kysyi Saara.
— Halvorilla on hyvyyttä, kuin päivällä pituutta, — vastasi nainen. — Mutta mitä auttaa se? Hän ei sittenkään ole Haakon ja muistathan, mitä sanoit esitelmässäsi.
— Niin, eikö se ole totta? — sanoi Saara. — Rakkautta ei palkitse hyvyys eikä kulta.
Tuntui niin hyvältä avata sydämmensä jollekin, joka ymmärsi häntä, alakuloisen onnellisena erosi hän naisesta.
Vastustukset Saaraa kohtaan tulivat yhä uhkaavimmiksi. Kouluhuone suljettiin häneltä ja pappi piti sarjan esitelmiä häntä vastaan. Aina Abraham Jensenin korville oli ehtinyt tietoja hänestä, ja kuultuansa, että jotkut hänen lahkolaisistaankin olivat käyneet hänen kokouksissaan, tarttui hän hengen miekkaan ja tuli yhdellä lyönnillä musertaaksensa tuon julkean.
Hän pitäisi esitelmänsä Haugen kirkossa ja jo kaksi tuntia ennen oli kirkko väkeä täynnä. Saara oli itse läsnä. Hän istui viimeisillä penkeillä, tiheä harso kasvoilla. Mutta hän oli tunnettu, kuiske kävi penkistä toiseen ja kasvot kääntyivät sinne. Halu nähdä vielä kerran isänsä oli voittanut vastenmielisyyden nähdä miestänsä. Tuolla tuli Abraham Jensen innokkaana, pää kallellaan ja kasvoissa ankara ilmaus. Hänen takanaan kulki hänen isänsä, keppiinsä turvaten, kumartuneena ja surullisena, niin ainakin näytti Saarasta. Hän oli vähältä purskahtaa itkuun, vaan hillitsi itsensä.