Mr Brown ei ehtinyt lopettaa ennenkuin Saara syöksyi esille ojentaen molemmat kätensä rakennusmestarille.
— Onko mahdollista, että sinä, Pekka, tulet rakentamaan meidän talomme, — huudahti hän, norjaksi. Mr Brown katseli kummastellen mrs Kingiä.
— Onpa niinkin, — vastasi Pekka — ja päivänpolttamat kasvonsa loistivat ilosta, — vaan että se oli tuleva sinulle, Saara, siitä ei minulla ollut aavistusta.
— Mitä sinulle nyt oikein kuuluu, Pekka? — kysyi Saara ilosta loistavana. — On niin pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi tapasin.
— Minä voin paremmin, kuin kukaan muu ihminen maailmassa, kiitos sinulle, — vastasi Pekka. — Minulla on runsaasti työtä… jaa, ja sitte olen minä naimisessa ja olen ostanut itselleni pienen talon, Saara.
— Vai naimisessa!
— Jaaah, Lizzien kanssa; muistathan hänen, joka asui arkissa meidän seinän takana. Hän on kelpo tyttö. Taistelin kauan hänen kanssansa. Ei hän luvannut milloinkaan mennä naimiseen; tuhmuuksien takia, jotka tunnet. Mutta vihdoin sain hänet myöntymään ja nyt voimme paremmin, kuin koskaan olisin voinut toivoakaan. Vanha äiti istuu tuolissaan kuten ennenkin, vaan ei hän enää kau'an kestä, sillä hän on jo hyvin huono.
Pekan puhuessa unohti Saara tykkänään seuralaisensa, kunnes he tulivat hänen luoksensa.
— Olet tavannut vanhan tuttavan, Saara, — sanoi mr Brown hymyillen.
Saara hymyili hänelle ja kertoi nyt mitä hän oli Pekan kera kokenut.