Jos löytyy ihmisiä, kelvottomia lastenkasvatukseen, ovat ne juuri tänlaisia, sillä heillä ei ole akanaakaan lapsenmieltä, eivätkä, ymmärrä lapsen luonnetta. Luonnolliset ilon-ilmaukset pitävät he syntinä ja kohtelevat lapsia, kuin ikäihmisiä. Sitä sai Saara raukkakin kokea. Pieninkin vilkkaan lapsen ilonosoitus tukahdutettiin toruilla ja muistutuksilla. Leikkienkin tuli olla viisaita ja hiljaisia; kumminkaan ei hän saanut nauraa. Leikkitoverit, jotka olivat "maailman lapsia" pidettiin kohtuullisen etäällä ja hän sai enimmäkseen askaroida yksikseen. Huoneuston ympärillä oli pieni, aidattu puutarha ja sen ulkopuolella ei hän saanut käydä. Monasti seisoi hän, pienet kasvot puserrettuina säleaidan rakoon, ja katseli suurta, avaraa maailmaa edessään, missä lapset leikkien hyppivät ja nauroivat ja ohitse kulki kuormia ja matkustavaisia. Ne olivat "maailman lapsia" ja hän oli "Jumalan lapsia" ja hän tuli siihen päätökseen, että "maailman lapsilla" vaan oli hupaista maanpäällä. Mutta eiväthän ne kuoltuaan saaneetkaan istua kultapilvellä harppua soitellen ja palmuja heiluttaen. Ja kumminkin sykki pieni lapsensydän halusta päästä tuonne heidän joukkoonsa. Kultapilvet ja harput eivät vietelleet häntä, tulisihan äitikin olemaan niiden joukossa, jotka istuivat ja soittivat. Silloin kuuli hän äkkiä äidin ankaran äänen: Saara! Saara! — Veri syöksyi kasvoihin, olihan hän tehnyt syntiä ajatuksissaan.
Saara oppi melkein vihaamaan äitiä. Kaikki ikävä ja poikkitelainen oli hänestä äidin kanssa yhteydessä. Torat, nipistykset, korvapuustit ja nuhteet — — ne oli äitiä. Isän laita oli aivan toisin. Hänen kasvonsa olivat pikemmin surulliset, kuin ankarat, yksin istuessaan. Usein otti hän hänet syliinsä, silitteli hyväillen hänen tukkaansa ja pani väliin kätensä hänen päänsä päälle ja rukoili, niin että silmiin nousi kyyneleet, mutta mitä hän oikeastaan rukoili, sitä ei Saara voinut käsittää. Ei hän yksistään oppinut kunnioittamaan isää, vaan myös rakastamaan ja säälimään häntä, vaikka ei oikein ymmärtänyt minkä vuoksi.
Yksi piina oli sekä isän että äidin yhteinen, se oli ruokaluvun, aamu- ja iltarukousten opettaminen, heti kun hän kykeni selville sanoille. Monta kyyneltä ja korvapuustia se maksoi, ettei hän muistanut niitä päivästä toiseen. Aina hän sekaantui vieraiden ihmisten läsnäollessa ja se maksoi päivän arestia. Hän vihasi noita rukouksia, joita hän koneellisesti lateli. Samoin kävi pöytä rukousten. Vaikka kuinka nälkäisenä, potaattien ja lihan edessä höyrytessä, täytyi rukoilla ja lukea siksi että ruoka ehti jäähtyä. Usein hän vaivoin sai suuttumuksen kyyneleet pidätetyksi.
Sitte katekismusluvut äidin kanssa! Jo viidennellä ikävuodella ne alkoivat. Hän tavaili käskyjä ja uskonkappaleita, kunnes oli vallan päästään pyörällä. Kuinka ikävää se sentään oli! Ei hän sitä ääneensä tohtinut sanoa, ajatteli vaan. Hän odotti kipua ja rangaistusta moisista synnillisistä ajatuksista, mutta ei niitä tullut. Ja kumminkin pelkäsi tämä lapsensielu alituisesti tuota koston Jumalaa, joka ei sallinut ihmisten iloitsevan. Joskus kumminkin hänelle jotain pahaa tapahtuisi, olihan nuo ajatukset synnillisiä! Synnistä kuuli hän aina ja alituisesti puhuttavan. Hän ihmetteli niiksi Jumala tahtoi täällä alhaalla olemaan äreän ja pahan ja aina ikävän, ja vasta kuoleman jälkeen tulevan parempaa. Hän tahtoisi niin mielellään vähän iloa täälläkin. Muutoinhan olisi parempi ollut koskaan syntymättä.
Tuonlaisia ajatuksia liikkui lapsen mielessä; ja eräänä päivänä sai hän äidiltä kuulla, että niin se todella olikin. Naapurissa oli kuollut lapsi ja äiti lausui pöydässä: "Onnellinen hän, kuin pääsi varhain!" Oli siis kuten Saara oli ajatellutkin, elämä ei ollut minkään-arvoista, vasta kuoleman jälkeen tuli kaikki hyvin. Mutta sittehän olisikin paras kuolla. Sanoisiko isä ja äiti samoin, jos hän kuolisi?
Ehkä äiti, mutta isä? Ei, kyllä hän itkisi pikku Saaraa ja tahtoisi hänet mielellään pitää.
Saara alkoi tarkastella täysikasvuisten puheita ja kaikessa hiljaisuudessa tehdä havaantoja. Ennen oli hän yksinäisyydessään turvaunut hiekkakäytävän kiviin ja eläimiin. Erittäin kiintyi hän pieneen porsaaseen, joka seurasi aina hänen kantapäillään itse kaikkein pyhimpäänkin, puutarhaan, joka muuten oli häneltä suljettu. Eräänä päivänä oli hän ottanut lakanan vuoteeltaan ja käärinyt sen porsaan ympäri ja kantanut sylissään kuin kapalolasta porsaan alituisesti röhkiessä: röh, röh, röh! — Silloin oli äiti äkkiä näyttäynyt akkunassa ja tahtomattaan purskahtanut nauruun. Mutta pian ilmestyi taas nyreä mieli ja Saara sai vitsoja, siksi että oli käyttänyt lakanaa — sanoi hän, vaikka se oikeastaan tapahtui korjataksensa omaa heikkouttaan. Saara oli kumminkin tehnyt sen ihmeellisen huomion, että äitikin taisi nauraa.
Seudulla oli eräs amerikkalainen koulu, mutta sinne ei Saara saanut tulla, sillä niissä opetettiin vapaamieliseksi, sanottiin. Sinne tuli lapsia jos mistäkin lahkoista, helpostihan ne voivat vietellä oikeauskoisen lapsen. Lasta ei pitänyt johdattaa kiusaukseen. Uskontoa ei myöskään koulussa opetettu, jotta lapset kasvoivat kuin pakanat. Ei, paras oli että äiti tavaili hänen kanssaan edeskin päin.
Kuinka usein katseli Saara, kuin lintu häkistään, toisia lapsia, jotka iloisina, kirjat kainalossa tallustelivat kouluun. Yksi heistä oli kerran näyttänyt hänelle kirjaansa aidan raosta. Siinä oli kuvia ja hauskoja kertomuksia eläimistä ja pienistä lapsista.
Vallan toista kuin katekismus.