Hän katsoi salaa ikkunaan; olikohan äiti siellä häntä vakoilemassa. Kuinka hän vihasi tuota katekismusta!
Eräänä päivänä kuuli Saara pääsevänsä kouluun, ei amerikkalaiseen, vaan norjalaiseen, jonka jotkut norjalaiset perheet olivat perustaneet ja jossa opetus olisi norjalaisten periaatteiden mukaisesti järjestetty. Se oli Saarasta yhdentekevää! Hän pääsisi nyt toisten lasten seuraan ja saisi poimia kukkia kotimatkalla. Tosin oli sanottu ettei kotimatkalla saisi pysähtyä, mutta eihän kukaan nähnyt, eikä kukaan kieltäisi ottamasta ylös mitä tielle sattuu.
Kalpeana ja juhlallisena läksi hän ensi päivänä täysissä tamineissaan matkalle, kahden naapurilapsen kanssa. Koulumestari oli vanha talonpoika, joka pani päänsä vinoon ja itki rukoillessaan ja puhui niin hullunkurisesti.
Se oli Saarasta uutta ja hän rupesi nauramaan. Virren loputtua tuli koulumestari hänen luoksensa ja tarttui häntä kädestä lausuen:
— Etkö tiedä lapseni, tuonlaisen naurun olevan syntiä? Eivätkö vanhempasi ole sinulle opettaneet, että ne, jotka täällä nauravat tulevat kerran sinne missä on itku ja hammastenkiristys?
Saara vaikeni ja istui sitte hiljaa kuin sytytetty kynttilä. Ei koulussa ollut niin hauskaa, kuin hän oli ajatellut. Samoja asioita oli äiti tyrkyttänyt hänelle kotona. Sitäpaitsi puhui koulumestari paljon vanhurskauttamisesta ja uudestasyntymisestä, jota ei Saara ymmärtänyt. Hän istui silloin ja ajatteli tuomen kukkia, joita hänellä oli aikomus etsiä kotimatkalla.
Kouluun oli myös tullut yksi "maailman lapsi". Eihän se muu voinut olla, tuo poika, joka vapaa-ajoilla keksi kaikkia hassutuksia ja viekotteli toiset nauramaan. Saaraa oikein peloitti, vaikka hän tulisikin vetoa tuohon poikaan; mutta sittenkin kulki hän kiertoteitä päästäkseen hänen kanssansa kotimatkalle. Eräänä päivänä sanoi poika:
— Käytkö räätälin luona, Saara? Hän vasta on sukkela mies!
Ei Saara tietänyt kuka räätäli oli.
— Tule, niin poikkeemme sinne sisälle; hän asuu ihan tässä.