Oliko tämä kiusausta? Olkoon! Kerran vielä tahtoi hän kurkistaa kiellettyyn maahan, tarujen maahan, minne metsäjoutsenetkin kiiruhtivat ja minne tällä muukalaisella oli avain. Sitten käyköön kuinka tahansa.
X.
Saara ja Tuomas Falk istuivat kukkulalla, inistä oli laaja näköala yli aaltoilevan lakeuden, hyvinvoipine, punaisine taloineen, viljavine nisu- ja maissipeltoineen, pienine metsikköineen ja kauniine metsäisille harjuineen. Matkalla oli Falk ollut niin ystävällinen ja suora että Saaran ujous tykkänään katosi.
— Kuinka kaunista! — huudahti hän.
— Onpa niinkin, mutta ei kelpaa kuvattavaksi — vastasi Falk — liiaksi lintuperspektiiviä, ei ollenkaan etu-alaa… Maalarin täytyy saada linjoja, esiinpistäyviä kallioita, jotka sylissään sekä salaavat, että paljastavat, metsiä, mistä mielikuvitus etsii ja löytää yksin puiden lomistakin. Useimmin ilahuttaa meitä enemmän ahdas rajoitettu päivänpaisteinen, kaunis täplä, jylhien kehyksien ympäröimänä, kuin laaja avaruus, kuten tämä.
— Mutta auringonlasku pitäisi teidän nähdä täältä. Se alkaa veripunaisena, muuttuu purppuraksi, punasinerväksi, kunnes pilvenhattarat uiskentelevat kultaisina vaaleanpunervassa, hienosti väreilevässä haihtuvassa valossa.
Maalari katsoi häneen hämmästyneenä.
— Teillä on väriaistia — sanoi hän. — Te käsitätte maalaustaidetta. Olen minäkin huomannut värivivahdukset täällä. Ne muistuttavat roomalaisen kampagnen ja Albiinovuorien värivivahduksia. Mutta mehän olemmekin lännessä, samalla leveysasteella, kuin Bordeaux.
— Oletteko te ollut Roomassa? — kysyi Saara.
— Kyllä monastikin. Italia on lempimääni, Rooma lempikaupunkini.