— Tahdoin vaan sanoa Saara, että tänään olet tehnyt synnin, jota sinun tulee sydämmestäsi katua. Huvin tähden olet jättänyt velvollisuutesi oheen. Joka ei ole vähässä uskollinen, se on paljossa petollinen.
Saaran vieressä oli märkä pesuriepu. Hänellä tuli äkkiä halu viskata se miehellensä vasten naamaa. Mutta hän hillitsi itsensä, jäi polvilleen ja puhalteli tulta, pastorin majesteetillisesti palatessa kevennetyin sydämmin, Falkin luoksi ja katakombeihin.
XI.
Ei Saara sinä yönä nukkunut. Kaikki mitä oli kuullut aaltoili mielessä kirjavina näkyinä, hän halusi niin sanomattomasti ulos — pois, nähdäksensä ja oppiaksensa jotakin. Tuntui kuin olisi hän ollut pataan rutistettuna. Ei hänellä ollut toiveita päästä pois, vaikka ei miestäkään olisi, niin soti se tykkänään koko ympäristönsä elämän havaantoja vastaan; sitäpaitsi ei hänellä ollut rahoja. Ja sitä tarvitaan matkustaissa. Ei, kyllä hän saisi aina istua naapuriakkojen ja lähetyssanomien keskellä. Mutta nyt hän käyttäisi hyväksensä aikaa, jonka maalari viipyi täällä, hän liitelisi kuin mehiläinen, kukasta kukkaan ja imisi hunajaa, — vastauksia kaikille keksimilleen kysymyksille, jotka hän ennen oli sysännyt syrjään. Hän tuli kuin taivaasta lähetettynä. Hän, joka oli matkustanut ja nähnyt niin paljon. Hän, joka eli kauneuden ja värien maailmassa. Saara ummisti silmänsä, hän souteli Venedigin kanavissa, leikki lasten kera Monte Pineiossa ja katseli Pietarin kirkon mahtavia kupooleja.
— Etkö sinä nuku. Saara… kuuli hän äänen vierestään.
— En, olen kuullut tänään niin paljon uutta että uni pakenee näkyjäni. Olen valveella, mutta uneksin kauniita unia — vastasi Saara.
— Elä anna unelmistasi tulla viettelyksiä, lapsoseni. Muista, että vaan yksi on tarpeellinen — sanoi miehensä arvokkaasti.
Yh! Jos vaan vaikenisi! Jospa hän vaan uudestaan nukkuisi. Ei Saara vastannut. Makasi vaan hiljaa, aivan kuin nukkuisi ja pian kuuli hän hengityksestä, että miehensä nukkui. Hän aukaisi silmänsä sepposen selälleen ja vaipui haaveiluillansa.
— Saara, mitä pidit vieraastamme tänään kuului taas vierestään.
— Hyvin paljon, — vastasi Saara. Onneksi oli niin pimeä, ettei näkynyt kuinka hän punastui.