— Poikkeammeko räätälissä, käymään? — kysyi hän.
XII.
Useampaan vuoteen ei Saara ollut tavannut ystäviään, joita hänen oikeastaan tuli kiittää siitä, että omasi vähän laajempia tietoja, kuin piplianhistoriaa ja katkismusta. Räätälihän oli Italiastakin hänelle ennen Falkia kertonut. Häveten muisti hän peljänneensä häntä, ja rippikouluaikanansa tehneensä pyhät lupaukset, ettei enää sen kynnyksen yli astu, joka oli paholaisen kirjoissa. Kuinka lapsekasta, uskoa tuonlaista roskaa! Hän, niin hyvä ja ystävällinen mies, ja aina niin iloinen ja tyytyväinen! —
Vanhalla paikallaan hän istui kuten muinoin sääret ristissä pöydällä. Aika ei ollut häneen sanottavasti jälkiä jättänyt. Kun ovi avautui ja Saara, hymyilevänä, loistavin silmin, kuin vasta tietoiseen eloon herännyt, astui sisään, jäi räätäli istumaan hämmästyksestä suu kolmantena silmänä. Sitten hyppäsi hän alas pöydältä, neulottavansa housut kädessä ja huusi:
— Kristiina! kahvipannu tulelle ja tänne liitua: Tekaiskaamme risti almanakkaan, sillä Saara on tullut, meille taas, Saara, juhlallisen papin juhlallinen rouva, tullut, taas uskottomien luo!
— Tuon teille vieraan, joka kernaasti haluaa tervehtiä teitä, — sanoi Saara ja väistyi hymyillen uuden ystävänsä tieltä. — Hän on maalari ja majailee täällä kerätäkseen aiheita alttaritauluun.
— Alttaritauluun, herra varjele! — huudahti räätäli hullunkurisen juhlallisena. — Täällä maar' löytyy pyhää väkeä ja minusta saatte Pietarin, niin päästän vapaasti portista sekä sisälle että ulos. Niin, älkää välittäkö minun jutuistani. Mutta istukaahan? — Ja hän pyyhkäsi tilkkuja alas tuolilta. — Onhan tämä huone vähän yksinkertaista laatua, mutta ihmiset, jotka maalaavat alttaritauluja, saavat käydä sekä talleissa että seimissä, eikö totta?
Maalari nauroi. Kerrassaan hauska mies.
— Minä puolestani en ole senlainen pyhimys, etten rohkenisi tänne sisään, — sanoi hän — pahempi on papinrouvan, vaikka hänen ehdotuksensakin se oli.
— Niin, sanokaappa sitä, — sanoi räätäli. — Voitteko käsittää, että noin kaunis ja sorea — eikö totta — menee ja ottaa mieheksensä nahkakantisen, kullallakirjaellun virsikirjan? Semmoista se on se rakkaus, äkkiarvaamatta se tulee ja karkaa ihmisen kimppuun — niin, niin, kyllä tunnette tuon vanhan veisun. Noh, en minä niin pahasti tarkoita, Saara; tiedäthän minulla olevan etuoikeus ivailemiseen ja sinäksi sanon sinua kuten ennenkin, kiitos vaan takaisin tulemastasi. Usein olemme puhuneet sinusta, Kristiina ja minä. — Räätäli puristi sydämmellisesti Saaran kättä — Ajatelkaappa, että hän tavallaan on minun kasvatteeni! — jatkoi puhelias räätäli maalarille. — Tässä näette hänen oppi-isänsä. — Hän osoitti kirjahyllyyn — Koulussa ei hän tullut muuksi, kuin tuhmaksi. Me olemme ajaneet häneen maailmallista tietoa, hänellä on hyvät perusteet Holberg'iin, satuihin ja matkakertomuksin, sitten ovat toiset sivelleet hänet ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden voiteilla, mutta se kyllä kuluu aikaa voittain. Se on tarttunut vaan pinnalle.