— Hyi, kuinka ilkeä te olette. Kasperi, sanoi Saara.
— Elä välitä minusta, Saara, tiedäthän minlainen lörpöttelijä olen… Vai niin, te maalaatte alttaritauluja, — sanoi hän maalarille. — Pyhyydessä tietysti tekin? Olette sattuneet oikealle paikkakunnalle. Täällä vallitsee pyhä tiedottomuus, kuten paavi Roomassa.
— Vai on kansa täällä niin tietämätöintä? sanoi maalari.
— On siinä määrässä, että Lars Oltedal varmaan kutsuisi heitä Jumalan lapsiksi. Yhtä varmasti uskovat he Joonaksen runoilleen valaskalan vatsassa, kuin auringonkin kiertävän maan ympäri.
— Kuinka voitte elää niiden joukossa, niin erilaisena kuin kaikki toiset? — kysyi maalari.
— Kyllä katsokaas, tekopyhät tarvitsevat housuja ja niitä teen minä parempia kuin kukaan muu. Hengellisestä verhosta huolehtii kyllä pappi ja lukkari.
Maalari nauroi.
— Te tosiaankin laskettelette mitan täydeltä, kuten Holberg sanoo, — sanoi hän.
— Autan teitä vaan alttaritaulun tutkistelemuksissa — vastasi räätäli — Täällä on tekopyhiä monen laatuisia; on niitä, jotka hiovat silmänsä taivaasen ja ojentavat kätensä siunaukseen, salaa luoden himokkaita katseita nuoriin tyttölöihin; on niitä, jotka sanovat: amen, sunnuntaina ja ottavat maanantaina lainaamista rahoistaan kolmekymmentä prosenttia; ja jos haluttaa kuvata seimeä on täällä tarpeeksi härkiä, lampaita ja aaseja.
Räätälin silmät säteilivät suuttumuksesta. Vaan hän hillitsi itseään ja huusi: