— Kas, Kristiina tulee kahvineen. Upottakaamme tekopyhyys siihen.
Kristiina tarjosi kahvia.
— Niin, Kristiina eukkoseni, hän on samaa, lajia ja laatua, kuin minä itsekin… Ei, ottakaa vaan tarpeeksi, — huusi hän maalarille, joka otti vapauden kaataa kupistansa puolet takaisin kannuun.
— Jos vaaditte minut juomaan noin paljon kahvia, saan pian samallaisen tekopyhyyden verhon, kuin muutkin paikkakunnan asukkaat — vastasi maalari.
— Tekopyhyyden verhon — niin sen on hänkin, tuo tuossa saanut — jatkoi räätäli osoittaen Saaraa.
— Mutta tänään näkyy se pois riisutuksi, ja silmät ovat avautuneet, näen mä. Ennen ei hän ole tohtinut katsoakkaan meitä päin, eikä varmaan tohtisi nytkään ilman virsikirjaa kainalossa.
Se oli kaikki totta. Miksi hän siis tänään oli täällä? Oh, hän eli unissa! Kun hän matkustaisi pois, haihtuisi unelmatkin ja kaikki tulisi taas entiselleen. Silmät täyttyivät kyynelillä, hän kääntyi Kristiinan puoleen.
— Mitä kuulunee Pekan isälle? En ole nähnyt häntä enää kirkossakaan, — sanoi hän.
— Sangen huonoa. Teidän pitäisikin poiketa sinne sisään näin lähellä ollessanne, se varmaan ilahuttaisi häntä.
Maalari puhui räätälin kanssa.