Ilma huoneessa oli ummehtunutta. Norjalainen talonpoika luulee raittiin ilman sairaalle vahingolliseksi.
— Tänne emme jää kau'aksi sanoi maalari nenäänsä nyrpistäen.
Sängyssä liikkui, ja kasvot pitkien harmaiden kiharoiden ympäröimät, kääntyivät heitä kohti.
— Eipä nyt! — — vai pastoorska! — huudahti sairas iloisesti. — Teettekö minulle sen kunnian, että poikkeette alhaiseen majaani!
— Täällä on eräs, joka tahtoo tervehtiä teitä — sanoi Saara. — Hän on Chicagosta.
— Chicagosta. Chicagosta!… varmaan olette tavannut Pekan?
— Oh. Chicago on suuri kaupunki, eikä siellä kaikki tunne toisiansa.
Niin, niin, minä ajattelin vaan teidän kohdanneen hänet. Mutta istukaa toki; en minä voi tuoleja edes tarjota.
— Mikä teitä oikeastaan vaivaa? — kysyi Saara osaaottavasti.
— Oih! En minä oikein tiedä. Pekan lähdettyä tulin heti huononvoipaksi. Nähkääs koulumestari oli niin ankara, ja sitte poika lähti. Jaa, jaa, jaa, jaa… raskasta on elää yksinään vanhana. Pekka oli ketterä poika, kiltti ja hyvä, mutta raamatun sanat nuorison rankaisemisesta eivät häneen soveltuneet. Oli kait se synti, vai kuinka luulette?