— Minä olen räätälin mieltä että tässä on pyhä yksinkertaisuus — kuiskasi maalari Saaralle.
— Mutta kaikki voisi olla yhdentekevää, jos tietäisin vaan Pekasta tulleen Jumalan lapsen — jatkoi vanhus. Sanokaa se hänelle, kun tapaatte hänet Chicagossa, sanokaa hänelle, että tarkoitin hyvää, häntä lyödessäni ja ettei hänen enää tarvitse pelätä koulumestaria. Sanokaa että vanha isänsä ikävöi häntä.
Kyllä hän sen sanoisi.
— Minäkin sanon sen hänelle, jos joskus hänet kohtaan, — sanoi Saara.
Istuivat vielä, hetkisen puhuen; mille alalle puhelu kääntyi, osasi ukko sen kääntää aina. Pekkaan ja raamattuun.
— Ihmeellisintä hänessä on tukka, — sanoi maalari kotimatkalla. — Jos maalaisin seimen, kuten räätäli sanoi, käyttäisin hänen tukkaansa ja hurskaita, itkunsekaisia silmiänsä yhdelle paimenista.
— Hän on suuri lapsi ja pohjaltaan niin hellä, niin hellä, — sanoi Saara. — Synti, että ihmiset saattoivat hänen ruoskimaan Pekkaa, Siitä hänellä on tunnonvaivoja koko elämänsä.
XIII.
Maalari asui vinttikamarissa ja Saara oli joka päivä hänen kanssansa. Hän oli alkanut kuvaamaan Saaraa ja ne hetket, joina he olivat kaksin, Saara istuen paikallaan ja maalari kehyksensä ääressä, luontevasti keskustellen kaikesta taivaan kannen alla, tulivat Saaralle suuriksi merkitykseltään. Mistä oli hän saanut niin sokean luottamuksen häneen että voi häneltä kysyä kaikkea? Ei hän sitä tietänyt, mutta tuntui kuin näkisi hän ensikerran vapaan ihmisen, senlaisen josta oli haaveillut. Kyllä räätäli oli siihen suuntaan, mutta hän pilkkasi kaikkea, erittäinkin raamattua, ja hän tunsi siitä jälkeenpäin omantunnon vaivoja. Mutta maalari oli aivan toista. Hänessä tuli esiin tosisivistyksen voima. Hän oli kylliksi hieno, loukataksensa hänen tunteitansa vapaastikin puhuessaan. Ja hän tiesi kaikki. Häneltä voi kysyä, kuin elävältä sanakirjalta, koskaan jäämättä vastauksetta. Ei hän itsekään ymmärtänyt, mistä nuo kaikki kysymykset tulivat. Eihän ollut monta viikkoa siitä, kun hän aivan tyyneesti oli toimittanut tehtävänsä, hitustakaan muuta aattelematta. Silloin hän vaan uinaili epäselvissä haaveissa ja tuudittelihe mielialoihin. Mutta äkkiä oli sulku murtunut ja hän oli upota kysymystensä paljouteen. Ja ne yhä kasvoivat päivä päivältä. Päivällä saadessaan vastauksia kyselmiinsä, mietti hän jo uusia yöllä. Häntä pelotti joka kuluva päivä. Ehtisikö hän kysellä kaikkea? Hän oli kuin kuumeessa, sillä hän voisi matkustaa koska, tahansa ja kenen puoleen sitte olisi käännyttävä? Kaikki toiset oli hän jo tuntenut läpeensä aikoja sitten. Jos heiltä kysyisikin käskisivät he vaikenemaan sanoen, että senlaisia kyselivät vaan maailman lapset. Äkkiä oli häneen tullut senlainen tiedonhalu, että sitä oli mahdoton enää saada vaikenemaan.
Maalaria ilahutti tämä Saaran tiedonhalu. Koskaan ei hän ollut nähnyt senlaista sekoitusta, tietämättömyyttä, luottamusta ja luonnollista järkevyyttä. Saaran istuessa hänen edessään suurine loistavine silmineen ja puoliavoimille suhteen, kuunnellen hänen kertomustaan, silloin tuli hän oikeaan mielialaan. Saaran kasvot loistivat elämää ja iloa, senlaisena hän hänet kuvasi. Kuva näytti onnistuvan.