Samaa ei voinut sanoa papin kuvasta, jota hänen silloin tällöin väli aikoina täytyi maalata. Pastori saattoi hänet epäilykseen. Ei yksistään pitkät pöytärukoukset, aamu- ja iltasiunaukset häntä kiusanneet, vaan hänen oli mahdotoin saada pappia luonnolliseen asentoon. Hän tahtoi ehdottomasti pitää kätensä ristissä vatsalla ja joka kerta kun maalari katsoi häneen kuvataksensa uuden piirteen asetti hän päänsä vinoon ja loi silmänsä korkeuteen. Se näytti aikalailla teeskennellyltä. Hän oli ehdottanut pitävänsä raamattua polvillaan sormellansa siihen osottaen kuten hän oli eräässä kuvassa nähnyt tohtori Valterin tekevän; mutta Falk oli saanut hänet siitä luopumaan, koska se olisi ollut jälittelemistä. Sitten ajatteli hän muita asentoja, joita hän, Abraham Jensen itse olisi keksinyt, mutta ei löytänyt sopivia. Falkista oli sietämätöintä kuunnella hänen henkivoimaista lörpötystänsä, Senlaisen piinan jälkeen kiiruhti hän aina Saaran luo virkistyäksensä. Ei hän salannut Saaralta, että piti hänen miestänsä ikävänä, mutta Saara vaan nauroi sille. Miehensä, läsnäollessakin oli hän nyt vapaampi kuin ennen, vaikka hän kärsivällisesti noudatti talon tapoja ja alentautui aviolliseen suudelmaan ruoka-ateriain jälkeen.
Kerran kun hän taas istui mallina ja pastori oli poissa rippikoulussa, kysyi hän äkkiä:
— Mihin uskontoon te oikeastaan kuulutte, herra Falk?
Falk punastui.
— Siihen on vaikea vastata, rouva Jensen. Mutta luulen olevani totuutta lähempänä saneessani sitä ihmisyyden uskonnoksi.
Saara tuli miettiväksi:
— Mitä te sillä tarkoitatte?
— Sydämmen uskontoa… useampain uskontoa jos he saisivat olla sitä mitä todellisuudessa ovat.
— Oletteko luterilainen?
— En. Minä en kuulu minnekään lahkokuntaan; mutta löytyy yksi uskonto, joka on ylipuolla kaiken lahkolaisuuden.