— Kertokaa minulle siitä!
— Lahkolaisuus on pelvon ja suvaitsemattomuuden uskonto. Lahkot vihaavat toisiansa ja opettavat suvaitsemattomiksi. Heillä on kullakin uskontunnustuksensa ja sanovat: ellet usko niinkuin minä, tulet auttamattomasti helvettiin.
Olihan tuo totta. Hän oli kokenut sitä koko elämänsä, sitä ymmärtämättä.
— Mutta mitä te oikeastaan uskotte? — kysyi Saara.
— Minä uskon Jumalan olevan hyvän ja tahtovan ihmisetkin hyviksi: se on uskontoni pääsumma. En ymmärrä miksi lahkokunnat vihaavat ja tuomitsevat toisiansa sen sijaan, että auttaisivat toisiansa hyvässä. Ymmärrättekö te sitä? Minä uskon ihmisen luoduksi iloon ja onnellisuuteen.
Saara vaipui mietelmiinsä. Olihan hän sadat kerrat tehnyt nuo samat kysymykset, kaivatessaan leikkejä ja huvitusta, puutarhassa aidanraosta tirkistellessään iloisia lapsia, jotka juoksentelivat ulkopuolella kirjoja kainaloissa, kirjoja, joissa oli sekä satuja että kuvia. Häntä oli opetettu: jos hän niitä seuraisi tulisi hän helvettiin.
— Ettekö sitte usko edes, että Jesus on meidät lunastanut kalliilla verellään? — kysyi hän.
— Sitä en tahdo mietiskellä, yksinkertaisesti sen vuoksi, etten ymmärrä sitä.
Ja hän lisäsi löytyvän sanomattoman paljon ristiriitaisuutta näissä opin pykäleissä, minkä vuoksi ei hän voinut niihin uskoa.
Tämä tuli kuin ärjyaalto — uusia kuvauksia, uusia aatoksia. Ja kumminkaan eivät ne olleet aivan uusia, useammat niistä olivat heränneet hänen sielussaan raamattua lukiessaan, vaikka hän oli ne aina sysännyt syrjään. Hän istui hetkisen hiljaa aivan kuin kootaksensa ajatuksiaan.