— Oletteko varma siitä ettei maallinen kirjallisuus ole syntiä?
— Kuinka kummallinen te olette! — puhkesi maalari puhumaan. — Onko sitte itse elämä syntiä? Jos niin on, niin ottakaa sitte henki jokaiselta. Eihän kirjallisuus ole muuta kuin kuva elämästä, sen kuohuvista intohimoista ja pauhaavista pyrinnöistä! En tahdo saarnata teille kauemmin. Annan teille luettaviksi Victor Hugon "Inhimillisyyden kurjuus". Se on eräs lempikirjoistani. Matkalaukussani on se pieniin vihkoihin nidottuna tanskankielisenä. Siinä löydätte enemmän uskontoa, kuin kymmenissä saarnakirjoissa; ihmettelen jos sen luettuanne vielä yhtä ankarasti tuomitsette maallista kirjallisuutta.
Saara tuumaili hetkisen.
— Mutta teenkö väärin miestäni kohtaan? kysyi hän sitten.
— Se riippuu siitä miten käsitätte oman itsenne, joko itsenäisenä ihmisolentona, tai nappina miehenne takissa. Ensi tapauksessa elätte itsenäisti, hänestä riippumatointa elämää, jälkimmäisessä taas ei teidän tarvitse lukea enempää kuin ajatellakkaan, vaan niin pian kuin mahdollista koettaa tukahuttua Jumalan teille antamat suuret lahjat. Kukin kunnioittaa Jumalaa tavallaan; minusta viimemainittu olisi henkinen itsemurha.
Saara oli hyvin liikutettu.
— Puhutte kovia sanoja — sanoi hän hiljaa.
— Se on totta, — vastasi maalari vakavasti.
— Ettekö sitte luule minun ikävöineen? Ettekö luule minua ihmiseksi lihasta ja verestä, samoin kuin tekin? — huudahti Saara tulistuneena ja purskahti itkuun.
— Antakaa minulle anteeksi! — sanoi hän tyynnyttyänsä, — En minä sille mitään voinut.