— Kerrassaan mainiota silloin olla mies, — sanoi Falk nauraen. — Sitä pahempi teille, rouva Jensen.
— Saara on Jumalan kiitos tyytyväinen kohtaloonsa, ja hyvin hänen on käynytkin, — sanoi pastori.
Falk katsoi Saaraan. Tyyneydellä täytti hän emännän velvollisuudet, vaikka vihan leimaus välähti silmissä. Päivällisen loputtua luki pappi kiitos-rukouksen viittä minuuttia pitemmän tavallista.
Iltapäivällä Falkin tullessa maalaamaan Saaran kuvaa seisoi hän kuvastimen luona järjestelemässä tukkaansa. Muutenkin oli hän huolellisemmin puettuna kuin ennen.
— No, rouva Jensen, saittepa oivan saarnan tänään, — sanoi hän kehystä asetellessaan kuntoon.
Saara kääntyi ympäri ja tummat silmät säkenöivät tulta.
— Oh, minä vihaan häntä: — sanoi hän äkkiä melkein kuiskaten, — se tahtoo sanoa senlaisia ihmisiä, jotka elävät vaan suurilla sanoilla, — jatkoi hän.
— Niin kauan kun he pitävät raamattua yliluonnollisena jumalallisena ilmestyksenä, jota kaikessa tulee noudattaa, on heillä oikein, — vastasi Falk.
— Oikein?
— Niin Mutta jos he tarkastelisivat raamattua, kuin muutakin kirjallisuutta, niin muuttuisi heti toiseksi.