— Mieheni läsnäoloko teissä vaikuttaa niin kirkollisia ajatuksia? — kysyi Saara.
— Kyllä se on hän; se olisikin aate hänen kirkkonsa alttaritauluun, vaikka ei sitä sinne koskaan ripustettaisi.
— No minkälainen se on?
— Se on salaisuus; kyllä saatte sen nähdä, mutta ensin kerron mitä uusia aatteita te olette minussa herättäneet. Oikeastaan en ymmärrä, kuinka vastaisuudessa tulen aikaan ilman teitä; teidän pitäisi aina olla luonani maalatessani. Te olette minun innostuttava hengettäreni nykyään.
— Oh, elkää huolehtiko, herra Falk; teidänhän on niin helppo unohtaa, — sanoi Saara hieman katkerasti.
— Nyt olette paha, rouva Jensen, — sanoi Falk tarttuen piirustussäiliöönsä. — Katsokaappa! Mitä tämä, kuvaa!
Hän näytti hänelle säiliötä. Piirustus on värillinen. Se kuvasi nuorta tyttöä, heinistössä. Hattu oli vieressä maassa, hiukset hajaallaan, kuin Saaran sinä aamuna kylvettyänsä Falkin kohdatessaan. Hänellä oli syli täynnä kukkia, Toinen käsi lepäsi polvella, toinen käsi oli ojennettuna kukkaa taittaaksensa, joka, kumminkin jäi taittamatta. Joku ajatus oli hänet häirinnyt ja hän istui tuijottaen avaruuteen, Saara tunsi heti kuvansa, hänen hattunsa, hänen hiuksensa, hänen kasvonsa, hänen kaipuunsa.
— Tiedättekö miksi nimitän tämän taulun? — kysyi Falk?
— En.
— Se on oleva "Nuoruus." Mutta kuinka onnistuu se suuremmassa muodossa ilman mallia? Oikeastaan pitäisi teidän seurata minua Eurooppaan, rouva Jensen.