Saara kävi totiseksi.
— Elkää leikkikö sen asian kanssa, herra Falk, se vaan kiusaa minua. — Ja kyynelet nousivat silmiin.
— Anteeksi! En tahtonut loukata teitä — sanoi Falk.
— Katsokaa tässä piirros N:o 2.
Sekin oli värillinen ja kuvasi kauniin koivumetsän rinnettä. Valkeain runkojen lomiin paistoi aurinko ja kimalteli kuin kulta varjoissa. Siellä oli yksinäistä ja hiljaista kuin kirkossa: Valkeat rungot olivat kuin pilareita, jotka kannattivat vehreätä auringonvaloista lakea. Kuinka syvältä metsää ulottuisi? Mitä salasi se helmassaan, minne ei silmä tunkeutunut? Metsän rinteellä seisoi nuori nainen keski-aikaisessa puvussa joka muistutti ratsastuspukua. Päässään oli hänellä leveälierinen töyhtöhattu. Pieni villakoira hyppi häntä kohti herättääksensä huomiota, mutta ei hän sitä huomannut.
Molemmilla käsillään kantoi hän leninkiään, vaan katse koetti tunkeutua läpi metsän salaisuuden; suu oli puoliavoinna, pää eteenpäin kumarruksissa, ikäänkuin hän kuulustelisi. Uskaltaisiko hän yksinään suureen, ihanaan salaperäiseen metsään? Naisella oli Saaran kasvonpiirteet.
— Miksi aijotte kutsua tämän taulun? — kysyi Saara.
— Uskallankohan? — vastasi Falk.
— Voisitte sen myös nimittää "Kaipaukseksi", — vastasi Saara surullisesti. Hän ymmärsi tarkoituksen aivan hyvin.
— Kas tässä suuri seurue, — sanoi Falk selaillen edelleen. — Tämän nimitän "Rakkauden ateriaksi."