Saara pudotti kirjan ja purskahti nauruun. Ensimmäiseksi osui silmänsä omaan mieheensä, joka täydessä touhussa kalvoi kanan säärtä. Maahan metsän rinteelle oli levitetty pöytäliina, jolle oli asetettu kaikenlaatuisia maukkaita ruokalajeja, kananpaistia, vehnäsiä ja kahvia. Suuri kahvipannu riippui tulella haarukassa. Ensimmäinen keitto oli jo pienemmässä pannussa josta Saaran äiti kaatui kuppeihin. Ympärillä istui miehiä ja naisia syöden ja puhuen. Meidän edessään laajeni aava meri; valkeat purjeet muistuttivat ilman rannalla liiteleviä kalalokkeja. Suuri höyryalus mennä puhkui ohitse, mutta seurue ei näkynyt välittävän muusta, kuin ruuasta. Falk itse rehenteli akkaparvessa, jotka nauroivat voimainsa takaa. Meidän takanansa seisoi Saara puuhun nojautuneena. Vartalo oli puoliksi seurueesen käännettynä, vaan kasvot olivat oheen kääntyneet ja hän tuijotti kauas merelle. Toisessa kädessä olevat kahvikupit olivat tykkänään unohtuneet, kallistuneet ja sisältö valui maahan. Katse seurasi höyryalusta joka mennä tuprutti vieraille maille, vieden muassaan joukon iloisia ihmisiä. Ja tänne oli hän kiinnitetty syltyn, kahvin ja juorujen kahleisiin, eikä koskaan vapautuisi!
— Olette kuvanneet minut useampaan tauluunne — sanoi Saara surullisesti hymyillen, — ja kumminkin aina samanlaisena.
— Siksi samanlaisena, kunnes ehditte matkan perille, — vastasi Falk.
— Koska on se tapahtuva? — kysyi Saara.
— Oh, kerran se kyllä on tapahtuva! te olette nyt hyvällä alulla vapauden tiellä, rouva Jensen. Mutta nyt pitää teidän nähdä alttaritauluni aiheen, josta puhuin. Arvatkaappa mitä se kuvaa? Abraham uhraa Iisakin. Kas tässä.
Falk käänteli muutamia lehtiä ja ojensi sitte kirjan Saaralle. Siinä seisoi Abraham, mutta eihän se ollut Abraham, vaan hänen oma miehensä itämaalaisessa puvussa. Ilmoittelevina olivat silmät luodut korkeuteen, kuin odottaisi vielä merkkiä taivaasta, joka osoittaisi oliko työnsä oikea tai väärä. Kädessä välähteli veitsi, jonka hän oli sysäävä uhrin rintaan. Tämä käänsi puoleksi kysyvän, puoleksi rukoilevan katseensa isään, joka ei tohtinut katsoa häneen. Mutta mitä tämä? Ei se ollut Iisak… vaan Saara; Iisakilla oli hänen kasvonsa piirteet. Kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä suuremmaksi tuli yhtäläisyys. Saara katseli, kuin lumottuna kuvaa. Hänelle alkoi selvitä tarkoitus.
— Näin tappaa tämä elämän katsantotapa — Falk osoitti Abrahamia — viattomuuden ja vapaamielisyyden ja uskoo silloin täyttävänsä Jumalan tahdon.
— Ja näin tappaa mieheni minut, — sanoi Saara hiljaa. Se on julmaa, ja kumminkin totta.
Hän antoi kirjan pudota lattialle ja meni ulos.