Kesä, herttaisuuksineen läheni loppuaan. Illat alkoivat käydä pimeiksi; lehdet kellastuivat; viljapelloilta oli leikattu ja suuret vehnä- ja ohrakykkäät törröttivät kentillä, kuin neekerikylät afrikalaisissa kuvissa.
Syyskuussa piti Falkin palata Eurooppaan. Tosin hän oli saanut monta aatetta täällä ja ollut ahkerakin, mutta kaikki ne olivat yksipuolisia; kaikki koskivat samaa ainetta: Saaraa, hänen kehitystään, hänen asemaansa näiden ihmisten parissa. Hän huomasi, että viipyminen täällä olisi hänelle vahingoksi; hänen täytyi taas päästä ulos maailmaan, toverien pariin.
Vihdoinkin valmistui papin kuva luonnollisessa suuruudessa. Maalaustelineet olivat kannetut saliin saadakseen parempaa valoa, siellä no seisoivat peitettyinä. Pastori ja Saara olivat molemmat saapuvilla lausumassa arvosteluansa, kun Falk paljasti peitettä taideteoksilta.
Ensin paljastettiin pastorin kuva. Herra Jumala kuinka se oli ikävä. Siinä istui herra Abraham kaikessa arvokkaisuudessaan, ei pienelaisena kotityrannina, vaan pappina, joka armosta jakeli siunausta rahvaalle itseensätyytyväisenä ja suruttomana.
— Erinomaisen hyvin onnistunut, — sanoi pappi tyytyväisenä. — Vai mitä sanot, Saara?
— Hyvin näköinen, — vastasi Saara.
— Jos pastorilla ei ole mitään asiaa vastaan, lahjoittaisin kernaasti tämän taulun ripustettavaksi kirkkonne sakaristoon tai salinne kaunistukseksi tänne, — sanoi Falk. — Minä otan siitä mitan ja lähetän kehyksen Chicagosta.
— Sangen ystävällisesti teiltä — sanoi pappi kohteliaasti.
— Ei muuta, kuin oikeus ja kohtuus teidän suuresta vierasvaraisuudestanne pitkän täälläoloni aikana, — vastasi Falk.
— Mutta katsokaamme nyt toista. Pahoin pelkään pastorin ei olevan yhtä tyytyväinen siihen.