Nyt ymmärsi Saara miksi eivät naapurit vastanneet. Se olisi maksanut 10 centiä, osan päiväpalkasta. Ei Saara kysynyt enää. Hän tarkkasi toisten työtä ja teki sitte samoin. Päivällisajan tultua ei hän ollut vielä päättänyt toista paria. Kuului pillin piipatus, kuin taijan voimasta taukosi koneiden surina ja hiljaisuus, joka sitä seurasi oli lähes kauhistuttava. Helpoituksesta huoahtaen riensivät neulojat paikoiltaan; kaikki ojentelivat ruumistaan, muutamat juoksivat ulos nähdäksensä vilahduksenkin auringosta ja siintävästä taivaasta ja hengittääksensä tuota raskasta ilmaa Chicagon tomuisilla kaduilla päivällisaikana; toiset taas kiiruhtivat ruokakoreilleen ja ahmivat halukkaasti ruokavaransa. Ne jotka olivat paremmissa varoissa saivat 2 centin maksusta kupin laihaa teetä keittiöstä ja pari sokuripalaa. Muutamilla ei ollut ruokaa ollenkaan, he paastosivat iltaan asti. Sillä tavalla säästivät enemmän.
Saarasta tuntui kuin koko ruumis olisi rikki muserrettuna. Särki niin! Nojaava asento, kuumeinen kiire, — ei hän tahtonut jäädä, muista jälille — vaikuttivat, että kädet tuntuivat olevan pois jäseniltään ja selkää, kolotti ankarasti, kun koetti sitä ojentaa.
Useammat tovereistaan näyttivät skandinaaveilta, toiset taas saksilaisilta ja irlantilaisilta. Kaikki ne katselivat häntä, kukaan ei puhunut mitään, hän oli liian väsynyt puhutellaksensa heitä.
Tuo armahtamatoin vihellys kuului uudestaan, samassa sekunnissa alkoivat koneet käydä. Kuten sotahevoset, hyökkäyshuudon kuultuaan syöksyvät paikoilleen, juoksivat ompelijattaretkin koneensa ääreen; miehet haukoittelivat viimeistä kertaa, uudestaan tarttuessaan raskaisiin silitysrautoihinsa.
Saara istui kärsivällisenä muiden joukossa ja ennen pitkää lenteli housuja, takkeja ja liivejä sadottain ilmassa ja valmiit kulkivat kädestä käteen. Viiden ajoissa luuli Saara pyörtyvänsä. Eräässä loukossa keksi hän suutakoneen jäisine vesineen, sen ylipuolella oli luettavana: Kaksi centtiä kootaan lauantaisin jäävedestä. Saara meni sinne Se oli kumminkin jotain muutteeksi, sai edes oikoa jäseniään. Hän huomasi erään kaksitoistavuotiaan tytön seisovan luuta kädessä ja seuraavan häntä katseillaan. Hän muisti, että samat halukkaat katseet olivat päivällisaikana seuranneet ruokakoreja ja myttyjä. Pienoisella itsellään ei ollut mitään muassaan. Saara pisti käden taskuunsa ja otti esille yhden jälelle jääneistä voileivistään. Pienokainen pudisti kieltävästi päätään. Saara laski leivän hänen käteensä, mutta eräs toinen pieni tyttö kuiskasi:
— Ei Rosa uskalla, häntä rangaistaan, jos hän syö jälkeen päivällisajan.
Saara palasi paikalleen, mutta työhön ryhtyminen tuntui mahdottomalta. Korvissa suhisi, hän ummisti silmänsä ja vaipui tuolinselkänojaa vasten. Äkkiä kohotettiin tuoli voimakkaasti ylös ja laskettiin taas lattialle. Saara kuuli huudon: "työhön!" Hän aukaisi silmänsä ja näki johtajan takanaan.
— Kuinka paljon sitte saan tästä työstä? — kysyi hän tietämättä, kuinka se oikeastaan tapahtui.
— Sen saat kuulla viikon loputtua, — vastasi johtaja ivallisesti. Hän tarttui Saaran ompelemiin housuihin ja tarkasteli niitä. — Sinä näyt osaavan hienompaa neulomusta, — sanoi hän — kyllä sen pian tulet unohtamaan. Ei kestä kauan ennenkuin opit tehdasneulomusta. No, jatka vaan, niin ansaitset enemmän.
Saara loi katseen kelloon. Ei koskaan se ollut hitaammin kulkenut, kuin tänään. Se muistutti kotikelloa pappilassa. Kuinka hirmusta oli tuo yksitoikkoinen naputus ollut sinä päivänä kun hän läksi, ainoa ääni joka häiritsi kuoleman tapaista hiljaisuutta. Pois, pois kaikki muistot, nyt piti tehdä työtä, ei muuta kuin työtä! Kolme neljännestä jälellä. Saara ojensi väsyneitä käsiään ja alkoi uudestaan. Hyvää tahtoa vaan, ensi päivät olivat aina vaikeimmat. Hiukset olivat likomärät rasituksesta, kasvot ja kaula mustat tomusta, joka täytti ilman. Ohimoissa takoi, kuin sadalla vasaralla. Vihdoin kuului vapautuksen vihellys, kun hänen kolmas parinsa oli juuri valmistunut. Tytöt heittivät pois työnsä, siivosivat ja öljysivät koneensa. Keräytyivät sitte vesisäiliölle viruttamaan pahinta pölyä pois. Vihdoin sai Saarakin huivin olalleen ja läksi piinahuoneestaan. Käytävissä, missä tunkeili väkeä toisista kerroksista, oli myöskin seinillä ilmoituslippuja. Yhdessä niistä seisoi: