— Ei, ei, jätä minut; en tarvitse muuta kuin lepoa.
Saara sanoi hyvää yötä ja meni asuntoonsa. Pekka jäi ovelle seisomaan ja pudisti päätään. Saaran päästyä huoneesensa heittäytyi hän vuoteelle riisuuntumatta, ei huolinut peseytyäkään. Hän ummisti silmänsä, tuntui niin suloiselta oikaista jäseniä ja levätä selkää. Tätä vartenko hän siis oli tullut? Jos joka päivä tulisi samanlaiseksi, ei hän kauan kestäisi. Mutta sai luottaa Pekan kokemukseen. Ehkä kylläkin karastuisi, sekä ruumiillisesti, että henkisesti, tylsistyisi ja kyllästyisi kaikkeen parempaan — tulisi oikeaksi työkoneeksi. Herra Jumala, minlainen tulevaisuus! Hän oli liian väsynyt itkeäksensäkin; muuten tuntui kuin voisi itkeä hillittömästi. Kaikki pyöri ajatuksissa, selvittämättömässä sekamelskassa. Vanhat muistotkin yrittivät uudistua, vaan ei hän niitäkään voinut ajatella, ne kulkivat vaan ohi uhkaavina kuvina! Ei hän voinut nousta ja käydä vesisäiliölle eteiseen. Jospa vaan saisi lasillisen raitista vettä! Voi! jos saisi näin nukkua ja kuolla!… Itaalia… palmut… Monte Pineio… Rooman kirkot… valhetta, kauhistuttavaa valhetta kaikki. Ei senlaista maailmaa löytynytkään, ja jos löytyikin, niin ei sitä hänelle kumminkaan ollut. Elämä oli hänelle helvetti ja sinä kait se pysyisikin. Olihan hänellä nyt tuo ikävöitty vapaus. Niin, vapaus orjuuteen, kärsimyksiin, nälkään ja kuolemaan, jos kävisi liian raskaaksi. Ja kumminkin valitsi hän tämän, ennen kuin palata hänen luoksensa… "Ja nyt rakkaat sanankuulijani, pyydän teitä rukouksiinne yhdistämään…" Oh! Sitä oli hän uskaltanut! Ei, tuhat kertaa ennemmin kuolla nälkään! … Saaran pää vaipui tyynylle ja uupuneena nukkui hän.
Kello oli jo kuusi, kun hän heräsi seuraavana aamuna. Voi! kello 6.15 piti työn alkaman ja hänellä oli pitkä matka. Hän yritti nousta vuoteeltaan.
Hän huudahti, sillä koski niin kauheasti kangistuneihin jäseniin. Hän ponnisti voimiansa ja nousi, peseytyi ja kampasi tukkansa, teki itsellensä muutaman voileivän, joi vettä ja lähti kidutuspaikalle. Sama surina, sama vastenmielinen haju, sama kuumeinen kiire, kuin edellisenäkin päivänä; ja tätä täytyi kestää saadaksensa itsellensä leipäpalan ja ansaitaksensa työjuhtain voudin taskuihin lukemattomia taalereja.
Sinä päivänä tutustui Saara useampaan toveriinsa. Useammat olivat vastatulleita, saman ilmoituksen johdosta, kuin Saarakin. He olivat työskennelleet ennen toisissa paikoissa ja heidän kuvauksensa niistä olivat yhtä surkeita. Kolmekymmentä centtiä oli korkein päiväpalkka; kuinka voi sillä, saada asunnon, vaatteita, kenkiä ja ruokaa? Ne jotka asuivat vanhempiensa, luona tulivat jotakuinkin toimeen, mutta kuinka monta oli niitä? Useammassa paikassa tutkittiin illoin taskutkin, jos oli varastettu tilkkuja, lankaa tai nappeja.
Saara oli päättänyt kestää koko viikon, nähdäksensä kuinka paljon ansaitsi.
Viime päivät kuluivatkin jo huokeammin, hän valmisti jo neljä paria päivässä housuja. Sykkivin sydämmin odotti hän lauantaina palkan saantiaan. Maksettiin vuorotellen, kukin näytti lippunsa, jonka oli saanut työhön tullessaan. Jos ken oli lippunsa kadottanut, jäi hän palkatta.
— N:o 27… katsotaanpa… Kahdessa päivässä neulonut 3 paria housuja à 5 centtiä se tekee 30 centtiä; viisi päivää 4 paria; tekee yhteensä 1:30.
— Mitenkä sanoitte? — huudahti Saara. — Koko viikkosenko palkka ei olisi muuta kuin yksi dollari ja kolmekymmentä centtiä?
— Ei teitä siihen kukaan pakoita, — vastasi rahastonhoitaja välinpitämättömästi — höyrystä ja koneen kulumisesta menee 20 centtiä, jäävedestä 2 centtiä, 25 centtiä sakkoa 1/2 tunnin myöhästymisestä ja… kas, teilläpä on suuri sakkoluettelo… tekee yhteensä… Jäätte yhtiölle velkaa 15 centtiä.